Punapääoman romahdus ja Lidlin voittokulku kulkevat käsikädessä; mutta mistä pienistä virheistä ne suuret voitot on Lidlissä tehty?

Teksti Harald Olausen

"Sipulipussi tarjouksessa, vain 0,49€. Iso punainen lappu ja suoraan alla kilon pusseja sipuleita. Tarjouslapussa ei mitään mainintaa siitä, kuinka isosta pussista on kyse. Siinä lukee vaan sipulipussi. Kotona huomaat kuitissa sipuleista veloituksen 1,19€. Viestiä lidl asiakaspalveluun. Tiivistettynä *Tiina Lidlistä: Tarjous koski 500g pusseja. Valitettavasti en voi auttaa enempää. Kerron tällaisen toiminnan olevan harhaanjohtavaa. Tiina Lidlistä: Välitän viestinne kauppaan. Harmi ettei vastaukseni ollut mieluisa. Hyvää kesänjatkoa* Tämä hävitty summa on mitään sanomaton ja toki olisin ostanut kaksi puolen kilon sipulipussia halvemmalla, jos olisin omistanut kristallipallon, mutta eihän näin saisi kaupassa homman mennä."

-asiakkaan ja Lidlin edustajan keskustelu Lidlin facebook-sivulla

Saksalainen Lidl, jonka tuloa Suomen markkinoille parikymmentä vuotta sitten onnistuttiin viivästyttämään erilaisiin tekosyihin vedoten, edustaa tänään maassamme sitä avointa, hintatietoista ja kuluttajaystävällistä toimintakulttuuria, jonka nimeen 1900-luvun alussa syntynyt, mutta ajatuksistaan ja ideoistaan harhautunut työväen oma osuusliike Edistyksellinen (E-liike) osuuskauppaliike puhui ja uskoi. Niiden, jotka eivät muista punapääoman romahdusta ja aikaa ennen Lidliä, on syytä lukea tämä artikkeli tarkkaan, sillä aika ennen edellä mainittua kukkaroystävällistä kulutusvaihtoa oli synkkää ja julmaa meille tavallisille ihmisille, jotka emme olleet syntyneet kultalusikka suussa tai keskittyneet rahantekoon, vaan maleksimme kädet taskuissa kaupungilla, ja istuimme elokuvakerhojen hämyisissä saleissa katsomassa mustavalkoisia elokuvia, jostain Ylä-Mongoliasta ja lähes asuimme henkilökunnan kiusaksi kirjastoissa vailla tietoa siitä, mitä meistä tulisi isona, vai tulisiko mitään.

Tuona aikana Suomea hallitsi eri puolueita lähellä olevat kulutusmonopolit. Porvareilla oli S-ryhmänsä ja vasemmistolla E-liikkeensä. Nämä kaksi yhdessä kolmannen, yksityiskauppojen ketjun, K-kaupan kanssa hallitsivat lähes monopolin turvin suomalaista ruokakappasektoria. Kiinnostavin näistä on idealisminsa ja yhteisöllisyytensä takia E-liike, joka syntyi 1900-luvun alussa vastalauseena porvarillisille kaupoille; työväestön omissa kaupoissa työväestö omisti itse kauppansa, myi velaksi jäsenilleen ja lakon aikana turvasi kokonaisen vähäkisen kansanosan elintarvikehuollon. Myöhemmin E-liike korruptoitui ja rappeutui muodostuen sitä johtaneille vasemmistopoliitikoille ovelaksi sumuverhoksi, jolla kansa saatiin uskomaan ja luottamaan kieroihin vasemmistopolitiikoihin. Kauppaa ei mairitellut jäsenistönsä keskuudessa levinnyt vitsi työntekijöistä, jotka varastivat enemmin kuin asiaakkaansa; tekiväthän tavallisten työläisnaisten uskomusten mukaan vasemmistojohtajat vain hyvää, onnistuen ilmoittamien lukujensa valossa kehittämään työläisten yhdessä omistamista bisneksistä kannattavia, vaikka he eivät tienneet sitä, että kyseessä oli ahne pukki kaalimaan vartijana valmiina hotkimaan koko kaalimaan mitä nopeammin sen parempi.

Kun asia paljastui, moni menetti samalla uskon vasemmistoon. Jostain kumman syystä E-liike ei onnistunut siirtämään hintoihinsa sanallista idealismiaan. Puheet olivat hienoja, mutta teot vähäisiä yhteisen hyvän puolesta. Kaupalla oli huono imago niin työntekijöiden kuin kuluttajienkin keskuudessa. Silti heihin luotettiin, koska he hoitivat myös paitsi keräyksin ja talkoilla sekä testamentein kerättyä yhteistä omaisuutta, niin myös talletuksia ja päivittäistavarakauppaa, joilla oli valtava tunnearvo äänestävän työväestön keskuudessa aikana, jolloin toivo paremmasta huomisesta asetettiin sokeasti yksin poliittisen vasemmiston suuntaan. Demarit osoittuvat sanonnan; "Niin tekee osuuskauppaväki", mikä merkitsi sitä, että he tekivät mitä halusivat, valitettavan oikeaksi, kun E-liikettä alettiin putsata sisältäpäin ontoksi ja varastaa sen mahtavaa omaisuutta pala palalalta, kuin rotta olisi nakertanut sitä sisältäpäin kenenkään muka huomaamatta sen muuttuneen tyhjäksi.

Kun demarit sitten aloittivat todenteolla yhtiön putsaamisen pääjohtajansa Eero Rantalan johdolla (1941-2019), ja joka "pakeni vapaaehtoiseen poliittiseen maanpakoon" yrityssaneerauksen jälkeen Saksaan käyttäen valheellisesti itsestään sekä tohtorin että International Business Advisor-titteliä, saimme medioista seurata yhtä vuosisadan suurinta kusetuspeliä, missä liikuteltiin luottamuksen menettämisen lisäksi vääristeltyjä tilastoja, valheellisia numeroita ja tavoitteita, mutta ei mitään todellista, ihan kuin kaikki mikä asiaan liittyi olisi ollut huijausta ja siksi hämärän peitossa. Vieläkin kummastuttaa se, ettei tästä suuresta pustauksesta ole tehty edelleenkään kunnon tutkimuksia, ja siksi herää kysymys: miten se voi olla edes mahdollista? Eihän tämä ollut kunnollista taloudenhoitoa vaan puhdasta kusettamista ja silkkaa rosvoamista senhän näki jo sokea Reetakin (yksi Paavo Lipposen käyttämistä mieli-ilmaisuista), osin koska helposti asiantuntijavallan edessä höynäytettävät ja taloudesta mitään tietämättömät vasemmistopoliitikot olivat vain kakkuja ja hyviä pitoleipiä syövä turhantärkeä kumileimaisin vailla todellista ymmärrystä siitä, mihin rikoksiin he syyllistyivät.

Hommasta kuluttajille jäi paha jälkimaku ja iso lasku maksettavaksi. Entinen Ylen taloustoimittaja ja pitkäaikainen kansanedustaja sekä europarlamenttiedustaja, Esko Seppänen (vas.), kertoo kirjassaan "Punapääoman romahdus" (WSOY 1995) yksityiskohtaisesti millaista vasemmistojohdon sikailut ja tietämättömyydestä johtuvat tunaroinnit olivat, ja mitä ne maksoivat aikoinaan maan suurimpiin yrityksiin kuuluneelle ja lähes puolen miljoonan kuluttajan omistamalle E-liikkeelle maksoivat. Seppänen ihmetteli kirjassaan, miten yli 700 toimipaikkaa maassa omanneen valtavan yhtiön, jonka liikevaihto oli parhaimmillaan yli 15 miljardia Suomen markkaa, ja missä työskenteli yli 13.000 ihmistä, olemassaolotaistelua käytiin pelkän kirjanpidon avulla, niin että kun tappiot alkoivat kasaantua yhtiöön, se puristi niiden kätkemiseksi kuiviin hyvin tuottaneet ja oman alansa suuriin kuuluneet vakuutusyhtiö Kansan sekä rakennusyhtiö Hakan. Yhtiö onnistui pelaamalla laittomasti korkeiden vasemmistopoliitikkojen suostumuksella tilinpäätöspelejä Seppäsen mukaan näiden yhtiöiden omaisuuksilla, kassavirroilla ja taseilla. Kun yhtiö ei enää saanut pankeilta lainaa, se alkoi haalia sitä markkinoilta tarjoamalla tallettajille suuren koron säästökassoiltaan. 1993 yhdeksän kuukauden ajan se onnistui tässä tehtävässä erinomaisesti haalien tallettajilta konkurssikypsälle yhtiölle yli 480 miljoona markkaa aikomattakaan koskaan palauttaa rahoja asiakkailleen. Yhtiön talletukset kasvoivat samaan aikaan 80 % kun ne vähenivät pankeissa 18 % ja isojen pankkien hälytyskellot alkoivat soida. Talletukset maksoi lopulta Ahon porvarihallitus pankkitakausvaroista (Lex Tradeka). Seppänen lopettaa kirjansa toteamukseen, ettei ilman eetosta ole vasemmistoa, mutta ilman punapääomaa kyllä pärjäillään varsinkin, kun sitä ei enää ole!

Heti kun E-liikkeestä oltiin päästy eroon, saksalainen elintarvikealan jätti, Lidl käänsi katseensa Suomeen. Ilman punapääoman romahdusta Lidl ei olisi ehkä koskaan tullut Suomeen, mikä olisi ollut ikävää. Mutta nyt Suomessa oli heidän mielestään selvästikin markkinarakoa. Lidl alkoi rakentaa ketjuaan vuodesta 2002 lähtien. Aluksi siihen suhtauduttiin varauksellisesti. Suuri osa tuotteista olivat saksalaisia eivätkä kaikki ihan suomalaiseen makuun. Asia korjaantui nopeasti ja pian Lidlistä alkoi saada myös suomalaisten kestoherkkuja, kuten Fazerin Sinistä, Oululaisen Reissumiestä ja HK:n Sinistä ja suomalaisetkin tottuivat saksalaisten makuun. Lidl uudistui koko ajan ja uudisti samalla "päivittäistavarakauppaa", miksi sitä silloin kutsutiin. Lidl alkoi myydä uudella konseptilla esimerkiksi muodikkaita halpisvaatteita. Joka viikko asiakas yllätettiin uudella kiinnostavalla teemalla. Uusia tuotteita tuli ja meni ja asiakkaat olivat ihastuksissaan. Syntyi Lidl-fanien uskollinen kuluttajaryhmä, mikä mainosti samalla kauppaa muille asiakkaille. Lidlin hauskoista mainoksista tuli hittituote puhumattakaan kesäisistä Grillimasteri-kiertueista, jossa Lidlin mainosrekat kiersivät kesäaikaan turoulla ja toreilla tarjoamassa leipää ja sirkushuveja tavallisille kansalle niin että konseptin aikoinaan keksineet Rooman keisaritkin olisivat jääneet toiseksi siitä huolimatta, että monesta heistä, kuten yksi kuuluisimmista, Nero saattoi julistaa yli satapäivää kestäneet oksennukselle haisevat sikamaisuuksissaan ylittämättömät juhlallisuudet, jonka lopuksi mopo karkasi kunnolla, kun sekä kaupunki että kokoon haalitut kristityt käristettiin juhlan kunniaksi perinpohjaisesti.

Lidlin kunniakkaassa tarinassa olisi opiksi kunniattomalle E-liikkeelle ja sitä hallinneelle tunaroivalle vasemmistopolitiikkosakille tarpeeksi, mutta eiväthän he ota mistään opiksi. Onneksi heistä päästiin eroon. Nykyisin meillä on Lidl, joka on Suomen kolmanneksi suurin päivittäistavaraketju markkinaosuudella mitattuna. Myymälöitäkin on Suomessa jo 180. Lidl tuli Suomeen ja menestyi. Kun Lidlistä saa kaksi muovikassillista tavaraa, samalla rahalla saa K-kaupasta yhden vaillinaisen ja S-ryhmästä yhden melkein täyden. Ero on valtava. Lidl uskalsi siirtää alennukset suoraan hintoihin. Se on ovelaa kuluttajapolitiikkaa, josta asiakkaat pitävät ja kauppa käy kuin siimaa. Tänään heillä on vielä oma bonusjärjestelmänsäkin lisäämässä uskollisten ostajien määrää. Nykyajan kuluttajaliike on tätä. Ilman Lidliä monella köyhällä olisi vielä köyhempää. Mutta ei yhtä ettei kahta, sillä seuraavaksi odotamme Lidlin esimerkin innoittamina, mistä Lidlille saadaan kilpailija. Sen aika alkaa olla jo ovella kuten otsikon alla siteeraamastani asiakkaan ja Lidlin asiakaspalvelijan välisestä facebook-keskustelusta huomaamme, sillä piru vaanii aina salakavalasti yksityiskohdissa.

Vuonna 2019 Lidl Suomen markkinaosuus päivittäistavarakaupasta oli jo peräti 9,6 prosenttia. Muutama vuosi sitten Lidl oli yleinen puheeanaihe 800 miljoonan voitollaan samaan aikaan, kun pahoissa talousvaikeuksissa kamppaileva ja rikkaille kalliilla merkkituotteita sekä "laatua" myyvän Stockmannin tappio oli lähes sama, 800 miljoonaa euroa. Mutta Lidl ei ole mikään puhdas pulmunen ja tee hyvää sen itsensä takia. Kaukana siitä. Lidlissä laskukoneet käyvät yhtä kiivaina siinä missä muissakin voittoa tavoittelevissa yrityksissä ja mainonta on aina yhtä tarkkaan harhaanjohtavaa ja psykologisesti mietittyä kusetusta kuin muillakin. Yksikään ele tai hinta ei ole harkitsematon. Lidlin kusetus on mainonnan suurpiirteisyydestä johtuvana harhaanjohtavaa; valpas asiakas huomasi jotain, mikä meiltä muilta on jäänyt huomaamatta kun hän sanoi, että hävitty summa oli mitään sanomaton ja toki hän olisi ostanut kaksi puolen kilon sipulipussia halvemmalla, jos olisi omistanut kristallipallon, mutta eihän hänen mielestään näin saisi kaupassa homman mennä. Hän on väärässä oikeassa asiassa. Siksi kysymys kuuluukin: eikö muka? 180 kauppaa x 1 euron virhe x 100.000 vuodessa tekee 18 miljoonaa euroa vuodessa. Se on 800 miljoonan voitosta jo aika iso osa. Juuri näistä pienistä virheistä ne suuret voitot on Lidlissäkin tehty.