Rakkauden suudelma on kuoleman suudelma

Teksti Harald Olausen

+++++

"Ehdottomasti vuoden elokuvatapaus maailmalla ja toivottavasti myös Suomessa. Loistava homosurrealistinen Queer ampaisi itsensä kertaheitolla maailman parhaiden homoelokuvien top-ten-listan kärkipaikoille kilpailemaan Kuolema Venetsian, Querellen ja Retaken rinnalle. Tämä elokuva on se uni, joka kaikkien pitäisi nähdä- huolimatta siitä, että se on PAINAJAISUNI!"

Ensi-ilta:25.04.2025. Ikäraja:16. Pituus:137 min.Kopiot:4K DCP. Ohjaus: Luca Guadagnino. Käsikirjoitus: Justin Kuritzkes – William S. Burroughsin kirjasta. Näyttelijät: Daniel Craig, Drew Starkey, Jason Schwartzman, Henrique Zaga, Lesley Manville, Ronia Ava. Musiikki: Trent Reznor, Atticus Ross. Kuvaus: Sayombhu Mukdeeprom. Italia/USA 2024.

Hyvien homoelokuvien listalle mahtuu muitakin Queerin lisäksi mm. Querelle ja Priscilla – aavikon kuningatar, sekä Pier Paolo Pasolinin, Rainer Werner Fassbinderin, Luchino Viscontin, Gus van Santin ja Derek Jarmanin, ja aivan erityisesti Pedro Almodóvarin – tuotantojen keskeiset elokuvat. Edellä mainittujen ohjaajien tekemät homoelokuvaklassikot ovat oman alansa parhaimmistoa ja elokuvallisesti kiinnostavia, mitä ei voi aina sanoa vallalla olevan nykyhomoelokuvaboomin tuottamista elokuvista, sillä suurin ongelma useissa nykyhomoelokuvissa näyttää olevan mielikuvituksettomuus ja epäelokuvallisuus.

Tänään Suomen ensi-iltansa saavasta Queerista olen kirjoittanut arvion kesäkuussa ilmestyvään Filmihullun numeroon 3/2025 otsikolla: "Queer on häpeämätön homohitti." Mutta uutuuselokuva ansaitsee sitä ennen vielä muutaman huomion teemastaan traagisen homouden kuvaajana, koska siinä katse on vanhan miehen nuoreen, ja himo hieman, mutta ei ihan, samaa kuin lässyttävään pedofiilivoyeristiseen tahmeuteen taipuvaisessa Guadagninon Call Me By Your Name (2017)- elokuvassa.

Queer on suuri ilveilijä, joka ei siedä toista samanlaista. Se tulee heti ilmi, samoin kaikkien queerien suurin ongelma, kun Daniel Graig yrittää jallittaa baarissa kaunista nuorukaista sänkyynsä. Nuorukainen kiittää avusta, sanoo ei hymyillen vierustoverilleen ja toteaa hänelle: "Hän yrittää vain saada minut sänkyyn. En tykkää siitä queerihmisissä. Pelkkä ystävyys ei riitä." Queer on metsästäjä, kovan onnen seppä ja yksinäisen susi, jolla on vain sisukkuutensa, sekoilunsa ja himonsa ihmisyyden kulisseissa.

Ei muuta. Muuten he ovat yleistä riistaa ja sylkykuppeja, jos sellaisia tarvitaan. He ovat moraalin irvikujia ja tuomittuja spitaalisia. William S. Burroughsin kuvaamat queerit ovat lähes laittomia nistejä, homoja, huoria, lesboja ja pikkurikollisia Jean Genetin henkeen vapaaehtoisina maanpakolaisina kuoleman ja erotiikan valtakunnassa, Mexicossa 1950-luvulla, moralistisen Amerikan kommunistinoitavainojen aikaan, samalla kun suurvallat kilpailevat kuolemasta keskenään ja heidän vakoojiaan on kaikkialla.

Elokuvan tunnelma on hikinen ja sekavan kiireinen, kuin kunnon LSD-trippi. Elokuvan päähenkilö on kauniita nuorukaisia jahtaava amerikkalainen kirjailija, Burroughsin alter ego, joka kipuilee paitsi himojensa ja halujensa vaivaamana vankina, myös ajan kanssa kuolemaa vastaan kamppailevana hermokimppuna, joka osaa panna ja puhua, mutta ei olla ystävä muuta kuin viinalle ja aineille. Queer-elokuvan traagisuus on kuvauksen todenmukaisuus ja päättymätön ikuisuus. Queereja on aina ollut ja tulee olemaan. He ovat usein pisteliään älykkäitä, pahansisuisia katkeria diivoja tai kaikesta valittavia neitejä sekä energisen hermostuneita hulluja.

Mutta ei aina. Queerien pohjasakka koostuu pyyhkeen kehään heittäneestä alaluokkaisesta luuserityypistä, joka kirkuu sulat perseessä ja drinkki kädessä omaa kamaluuttaan ja murhaa sekä tunnelman että muiden nautinnonilon. Tunnelma on elokuvassa pelottavan surrealistinen ja uhkaava. Ilma on täynnä lenteleviä veitsiä. Lavastus on kuin legounelmasta pienoiskaupunkeineen ja elämän rytmi näennäisen verkkainen ja kostea. Iltaisin juhlivat queerit eivät ole kavereita keskenään. Ohjaaja on luonut maanpäällisen helvetin, missä kaikki on tappavaa ja vaarallista, niin aika kuin paikkakin ja queer piruna. 

Mutta heillä on rahastamismielessä väijyviä kavereita katupojissa Eversti Redlin (1985) sisältämän ansan sekä jatkuvan ase-ohimolla vaaran tapaan muistuttamassa varoa askeleitaan kännissäkin. Turhaan Mexico ei ole kuoleman maa. Se on sitä täysillä. Mutta turhaan ei myöskään queer ole ovela suojamuuri ja sakastinen yleisnimi (tai vain otsikko) tappavaa tautia tylsistymistä, perhettä, tapoja, kirkkoa ja heteroseksualistista impotenssia sekä keskinkertaisuutta vastaan kaarnevalistisesti, korostamalla alistetettujen yhteistä velvollisuutta pilkata ja häpäistä kaikki ympärillä liikkuva - myös itsensä, ja lopulta panna kirjaimellisesti tuli perseen alla halvalla kaikkea liikkuvaa sekä flirttailla kuoleman ja sairauksen kanssa (pyhää absinttia juoden) lyyrispoliittisesti.

Queerit ovat homojen älyllistä yläluokkaa ja pitävät itseään muita homoja parempina. On siinä vähän perääkin, jos älykkyydeksi lasketaan sosiaalinen sumuttaminen ja suojaverhoilu tilanteissa kuin tilanteissa. He kantavat itsessään Dorian Grayn rapistuvaa muotokuvaa olemuksessaan ja näyttävät siksi- usein ovatkin- kummallisilta siis aidoilta queereilta. He ovat suoraan Oscar Wilden älyllisesteettisen dandyismin perillisiä ja eivät unohda koskaan mainita sitä pitkän kirjalistan kera, eivätkä mahdollisuutta olla piikikkäitä tai vittuilla tyhmemmilleen, niin heteroille, mutta myös henkisesti diidapaa-luokkaan kuuluville ilopojille, jotka ovat tyhmiä kuin saappaat mutta kauniita kuin adonikset (jostain kumman syystä tämä on luonnonlaki luonnossa)- näille raamatun kertomuksien temppelipojille ja Sokrateen aikaisille maalatuille tyttömäisille pojille, joita kaikki panivat ja usein tappoivatkin. 

Tänään Suomessa he/laisensa ovat niitä sateenkaaren ja tasavertaisen avioliittolainen voimaannuttaneina julkkishomoja, jotka ovat ylpeitä typeryydestään, ja äänestävät kehuskellen kokoomusta ja persuja, koska inhoavat enemmin köyhiä queerkanssaveljiään kuin itseään. He ovat niitä julkisuudessa paistattelevia naismaisia korvakorupoikia, euroviisuja fanittavia puolitranssuja, pottapäisiä vihreitänuoria ja kaupankassoja, tarjoilijoita, pankkineitejä, myyjiä, lastentarhaopettajia, sairaanhoitajia ja partureita, joita queerit inhoavat. Elokuvassa he juhlivat "Laternassa". Queerien paikkaan heitä ei päästetä eikä siellä suvaita.  

Queer-elokuvassa piilee ikuinen kysymys menneen ajan ja menneisyyden muistelemisesta, mitä maanpakolainen, kirjallisuuden nobelisti ja dissidenttirunoilija, Joseph Brodsky (1940–1996) kuvasi samanlaiseksi tunteeksi, kuin yrittäisi käsittää olemassaolon tarkoituksen ja epäonnistuisi siinä. Kumpikin sai hänen mukaansa ihmisen tuntemaan itsensä pikkulapseksi, joka puristi käsissään koripalloa; käsien ote kun ei millään tahdo pitää. Muisteleminen on tahallista unohtamista ja valintaa elävän ja kuoleman välillä.

Queer-elokuvassa on kyse juuri samasta, mutta lisättynä ripauksella erotiikkaa; se näyttää intohimon olevan samalla matka unelmiin. Yhteisen olemisen ja ajan päättyminen, samoin kun erotiikan ja seksin loppumisen vääjäämätön traagisuus on yhteistä kaikille meistä, kun sen aika lopulta yllättäen tulee. Me unohdamme yhdessä kyllä kaiken hyvän ja pahan, ja sitten meidätkin unohdetaan, mutta me joudumme kärsimään kaiken yksin. Siinä taas yksi esimerkki homouden fatalistisesta traagisuudesta.

Queer-elokuvan kirous on nähdä järkyttävän elämän traagisuus siinä, ettei ole mitään syytä olla onnellinen tai ainakaan niin väittää, ja ehkä jopa hetken itsekin uskoa niin, kuten elokuvan henkilöt yrittävät alun sekoiluissaan vakuuttaa muita. Queer-elokuvan traagisuus piilee myös siinä – ja on samalla kaikkien homomiesten yhdessä jakamaa traagillisuutta – että eniten toivomiemme asioiden kuvittelemisen lisäksi ajattelemme eniten pelkäämiämme asioita, joita homomaailmassa riittää vääjäämättömän arjen kiusaamina ja hämmentäminä.

Tänään 78-vuottaan Espoon ison Omenan kirjastossa uutuuskirjansa Millaista se oli? – Filosofin oppivuodet (Warelia, 2025) esittelyssä viettävä professori Timo Airaksinen (haastattelen häntä kello 16.30-17.30) kirjoitti aiheesta osuvassa esipuheessaan kirjaani Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (Kulttuuriklubi, 2024). "Kun on tarpeeksi kauan intohimoisesti halunnut, taantuu rakkauteen ja samalla sen ristiriitaisuuteen. Oscar Wilde sanoo jotenkin näin: jokainen tappaa rakkaansa ("Yet each man kills the thing he loves"). Ja näin villisti Wilde jatkaa: "The coward does it with a kiss, / The brave man with a sword!".

Rakkauden suudelma on Airaksisen mukaan kuoleman suudelma; sapeli rakkauden välikappale. Tekstin etu kuvaan nähden on aina tekstin epäsuoran ilmaisun mahdollisuus, tässä paradoksin vimma. "Godard muistutti elokuvassa olevan kysymys aina viime kädessä rakkaudesta ja kuolemasta", kertoo Harald. Ehkä pitäisi kirjoittaa: rakkauden kuolemasta ja kuoleman rakkaudesta, Kun homoudesta tulee uusi nuorisomuoti, nuorisolle suunnattu elokuva-anti trivialisoituu välttämättä katsojiensa tasolle – ei se muuten myy. Homoudesta tulee jotakin pientä ja sievää, kun se ennen oli rikos, mielisairaus ja kuolemansynti. Tuomittiin vankeuteen, kastroitiin kemiallisesti ja evättiin taivasosuus."

Ohjaaja Jean Epstein (1897–1953) muistutti elokuvan olevan osan yleismaailmallista kieltä. Elokuvalla on mieli ja kieli, kuten katsojillakin. Ne, jotka asiasta tietävät jotain, puhuvat pyrkimyksestä ymmärtää, miten elokuva toimii merkityksenannon välineenä suhteessa muihin kieliin ja ilmaisujärjestelmiin. Kukin elokuva puhuu etupäässä omaa aikaansa ja itsestään. Niin tekee Queer-elokuvakin, mutta jota katsoessa alkaa epäillä, kikkaileeko ohjaaja yleisönsä kustannuksella borroughmaisella traagisen homosurrelismin tarkalla kuvauksella? 

Mutta Queer-elokuva on hyvä ja tärkeä elokuva siksi, että se näyttää miten ongelmallista (ja ehkä yllätyksetöntä) on kuvata himoa vanhan miehen silmin nuoreen poikaan puhumatta myös pedofiilivoyeristisesta katseesta Platonin Pitojen tapaan. Otetaan tähän yksi hyvä esimerkki nykyhomoelokuvista. Tällainen on I Am Jonas -elokuva, jota voisi tavallaan peilata Bergmanin Mansikkapaikkaan (1957), joka kertoo iäkkään professorin Isak Borgin (Victor Sjöström) matkasta Lundiin. 

Borg huomaa menneisyydessä tekemiensä ratkaisujen tuoneen elämäänsä vain kylmän tyhjiön. Jonas taas elää juuri sitä hetkeä, joka tekee hänestä tulevaisuudessa tunteettoman ja tyhjän. Mansikkapaikassa Bergman on saavuttanut täydellisen tasapainon nykyhetken ja menneen ajan välillä. I Am Jonas -elokuvassa sekoittuu vielä mennyt aika, paikka ja kärsimys sekä kurjuus hetken kärsimykseen, ja Mansikkapaikan tapaan, Jonas on hukassa ja yhtä yksin, kuin Isak Borg nuorena. 

Jonas-parka on rikki niin fyysisesti kuin henkisesti eikä löydä mistään inhimillisyyttä, rauhaa tai aitoa välittämistä. I am Jonas- elokuvan raju homoseksi alleviivaa lämmön puuttumista ja elämän ammottavaa tyhjyyttä: se on iljettävää, kaupallista sortamista ja pelkkää pornovideoelokuvien suorittamista: isoja kivun ylärajoilla perseeseen tungettuja kumituppeja. Tässä myös Queerin yksi ongelma. Se vihjaa, ettei homoseksi sittenkään ole kuin yhden kerran juttu, joka muuttuu jo toisella kerralla väkinäiseksi.

Inhorealistiseksi loppua kohden kuin pakosta muuttuvan elokuvan I am Jonas homoseksistä puuttuu myös kaikki inhimillinen: suuteleminen, hyvänolontunne, toisen läheisyys ja halu olla ystävä, kuten Queeristakin. Pier Paolo Pasolinin Tuhannen ja yhden yön filmatisoinnin Nur-Eddiniä muistuttava pääosanesittäjä on ajautunut narkkaamisen kautta huonoon homohuorajengiin ja rakastunut sen väkivaltaiseen heterojohtajaan, jolle kaikki on vain ansaitsemismielessä tehtyä työtä, ystävyyskin. 

Hänellä ei ole haluja tuhlata hellyyttä sitä kärttävälle, vasta 22-vuotiaalle kauniille pojalle, joka haluaisi vain hellyyttä, itselleen oman poikaystävän, poikien välistä keskinäistä kaveruutta, leikkejä sängyssä ja oman kullan kanssa bailaamista paikallisessa homodiskossa. Ehkä siksi Queerinkaan tarina kahden miehen välillä ei toimi kunnolla. I am Jonas-elokuvassa vanha ja ruma mies ostaa pojan rakastetun kokonaan itselleen, ja poika raivostuu. Queerissa vanha mies haluaa omistaa nuoren pojan kokonaan.

Muutaman turpakeikan jälkeen rakastettu paljastaa muuttavansa miehen eläkepäiviksi Espanjaan. Ja kun poika kysyy viattomasti, milloin hän tulee takaisin, rakastettu vastaa: en koskaan. Jäähyväisisiksi hän antaa neuvon: "Etsi itsellesi vanha mies, sinut on tehty rakastettavaksi." Elokuvassa rakkaus on vain vanhan, ruman ja rikkaan nautinnon kohteena olemista pakosta, eikä se kiinnosta poikaa. Kun oma rakastettu hylkää hänet, hän löytää ystävän toisesta koviksesta, joka osoittautuu samanlaiseksi.

Misten välinen seksi on kuin huviretki hirttopaikalle. Lämpöä ei Jonaksestakaan heru yhtään sen enempää kuin Queerin onnettomilta miehiltä. Eräänä surkeana päivänä poika joutuu vaarallisen, sairaan pianistin sadististen leikkien uhriksi, palaa sillalle ja melkein kuolee siellä häntä odottaneen tutun, vanhan ukon syliin. Poika jää miehen luokse, ja mies alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Se ei kuitenkaan kiinnosta poikaa, joka lopulta pakaa lentokentältä takaisin tuttuihin maisemiin.

Elokuvan I am Jonas poika on vielä hetken onnellinen ja vapaa. Miten se on mahdollista? Hänhän elää hirveässä tilanteessa, mutta ei anna periksi helpoille houkutuksille. Siitä kielii lopun juoksu ulos ahdistuksesta ja huoleton nukahtaminen metsän mättäälle. Tässä vaiheessa hänen olisi päätettävä, kasvaako hän isoksi, vai jääkö oman painajaiseksi muuttuneen satunsa ansaan ja vangiksi loppuelämäkseen, muuttuakseen ajan ja rumenemisen myötä itse kauniita poikia metsästäväksi rumaksi vanhaksi ukoksi. Mitä muuta me siis näemme katsoessamme tätä elokuvaa, kuin sen saman sisäisen taistelun omaa itseään ja himoaan vastaan kuin Quuerissa ja Pasolinilla?

Pasolin oli harvinaisen kirehellinen oman itsensä arvioinnissa ja kärsi koko elämänsä himostaan, jonka tiesi olevan väärä ja vahingollinen nimeomaan hänen vanhenevalle minälleen, siksi Pasolin kamppaili sisäisesti omaa homouttaan, ja sen aiheuttamaa huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä ja siitä johtuvaa kuolemakaipuutaan vastaan. Hän kirjoitti yllättäen ehkä epätoivoissaan eräässä kirjeessään syntyneensä iloiseksi, tyyneksi ja luonnolliseksi ja homoutensa olleen siksi tarpeetonta, ulkopuolista eikä sillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan: 'Olen nähnyt sen vihollisena rinnallani enkä ole koskaan tuntenut sen olevan sisälläni´". Queerissakin halu on samanlaista turmiollisena.

Vasta kun halu muuttuu tavaksi, se lakkaa ahdistamasta,. Tapa onkin ihmisen toinen luonto, kirjoitti Airaksinen esipuheessaan HOMOELOKUVAT ENNEN JA JÄLKEEN BROKEBACKIN- kirjaani: "Lyhyesti sanon vielä mistä on kysymys. Halun tragiikka syntyy kahtalaisesti: en koskaan saa mitä haluan ja haluan väärää kohdetta. Tieto halun impotenssista ahdistaa. Aina olisi voinut mennä kovempaa ja paremmin. Ja kohde on väärä, aina joku muu kuin olisi pitänyt olla. Ensin heterot ja homot ovat samassa asemassa mutta sitten homot kirivät voittoon. Homorakkauden kohde on väärä, asia jolle ei voi mitään. Pasolini esittää ongelman kirkastakin kirkkaammin."

Professori Airaksinen muistuttaa, että rakkaus on hienoa ja seksi tyydyttävää, mutta . . . "Heteroilla on oma ongelmansa: miehen halun kohde on oikea mutta täydellisen vieras – nainen on miehen toiseus. Homoilla kohde on tuttu ja oma, mutta kohteena väärä. Niin tai näin, aina väärin päin. Nainen on todellakin miehelle vieras. Miten rakastaa vierasta? Olisiko sittenkin helpompi rakastaa väärää kuin vierasta? Vieras on kiihottava juuri vierautensa vuoksi. Väärä houkuttaa eri tavalla."