Rakkautta&Anarkiaa -elokuvia: Martin Eden

Teksti Harald Olausen

Ensin on sanottava, että vaikuttaa siltä, että vallankumouksilla vesilaseissa olisi taas kysyntää ja ihmiset valmiita toimimaan yhteisen hyvän puolesta kukin määrittelemäänsä pahaa vastaan. Ehkä olen väärässä. En tiedä vanhana idealistina liioittelenko ja kuvittelenko asian vain, mutta kun katsoin tänään Rakkautta&Anarkiaa-elokuvafestivaaleilla Pietro Marcellon ohjaaman loistavan Martin Edenin (Italy/France 2019), ajatukseni alkoivat harhailla Euroopan viimeisen vasemmistolaisen suuren humanistielokuvaohjaajan, ja mm. palkitun Eternity and Day-elokuvan ohjanneen Theo Angelopouloksen, pohdiskelevassa tyylissä ja sanomassa sekä John Reedin kirjan Kymmenen päivää, jotka järkyttivät maailmaa filmatisoinnissa Punaiset - Reds (Yhdysvallat 1981 ohjaus Warren Betty), mikä on kyllä valitettavasti elokuvana täyttä puppua ja keskittyy puolen elokuvan verran itse päätarinan kannalta täysin kiinnostamattoman rakkaussuhteen kuvaukseen aitohollywoodilaiseen sirkustapaan siirappisesti. Mutta mitä yhteistä näillä kahdella oli näkemäni Martin Edenin kanssa? Hyvinkin paljon. Kaikkien näiden kolme elokuvan tavoitteena on kuvata ihmisisä vaikeiden yhteiskunnallisten muutosten keskellä ja sitä, millaisen henkilökohtaisen hinnan siitä kukin joutuu omassa elämässään maksamaan. En vertaisi Bernardo Bertoluccin kaksiosaista 1900-elokuvaa nähin, vaikka samoja aiheita, aikakautta ja asioita sekin omalla tavallaan kuvaa. Martin Edenin italiaisversiolla on kuitenkin onnettoman köyhyyden kuvaajana jotain samaa perustunnelmaa kuin BB:n 1900-elokuvissakin.

Työväenliikekin on astunut romantiikan ansaan. Esimerkiksi John Reedin Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa-kirja itsessään on tarkka ja tärkeä silminnäkijän kuvaus Lokakuun vallankumouksen syntyhetkistä sisäpiiristä, sillä London oli kaikkien silloisten bolsevikkijohtajien hyvä ystävä. Tarina olisi jonkun muun taitavamman ja elokuvallisemman ohjaajan käsissä voinut keskittyä kuvaamaan tuon ajan henkeä - mihin se ei kyennyt, ihmisiä ja tapahtumia, jotka olivat ja ovat edelleenkin maailmanhistoriassa sekä ainutlaatuisia että valitettavan vähän tutkittuja. Ja sitten Warren Bettyn kaltainen vetistelijä pilaa koko vallankumouksen niin, ettei kukaan enää halua kuulla siitä mitään nähtyään hänen elokuvansa - ehkä se oli hänen todellinen tarkoituksensakin. 1900-luku oli poliittisen vasemmiston ja itseoppineiden kirjailijoiden sekä itseensä uskomisen ja kokeilujen aikaa hieman samalla tavalla kuin 60-luvun renessanssissa 80-luvun kokeilevaan punk-andreirublejev-hengessäkin. Jack Londonin omaelämänkerrallinen Martin Eden, muotokuva tavallisen työläisen noususta kirjailijaksi, tuo mieleeni työläiskirjailija Toivo Pekkasen henkeen kirjoittaneet Kotkan vasemmistokirjailijat 1970-ja 80-luvulla, mm. kaupunginkirjaston kynäilevän vahtimestari Erkki Lindgrenin, joka luki ja kirjoitti kaiken vapaa-aikansa, ja sen lopun ajan hän puhui kirjallisuudesta yhtä vakuuttavasti kaiken lukeneena ja ymmärtäneenä, kuin vähintään joku alan professori, edustaen lajissaan viimeisiä itseoppineita työläiskirjailijoita, joita tänään ei enää kukaan edes muista.

Muistan, miten ylpeitä me hänestä olimme, kun itse JOUKO TURKKA, joka oli Joensuun teatteriskandaalin jälkeen pestattu Kotkan kaupunginteatterin johtajaksi, otti ohjelmistoonsa Lindgrenin Veikko Lavin lauluihin kirjoittaman näytelmän Kerran meistäkin prikkamiehet (1973). Lindgrenistä ei tullut Jack Londonia - eikä tullut muistakaan kotkalaisista työläiskirjailijoista hänen jälkeensä, kuten Pusan veljeksistä Juhanista ja hieman kuuluisammasta Timosta, jonka esikoisrunoteos Yövuoro (Kirjayhtymä, 1979) on edelleenkin oman alansa parhaita esikoisrunoteoksia. Mutta London kuului työläiskaupungin lukevan nuorison suosikkeihin kirjojen sisältämien jännittävien seikkailujen, omakohtaisen kokemuksen tunnun ja rajun yhteiskuntakritiikkinsä ansiosta, ja aivan erityisesti jännittävän Merisusi-romaaninsa ansiosta. London oli monipuolisuudessaan myös esikuva minulle ensin toimittajana ja myöhemmin kirjailijana, kirjoittihan hän sekä runsaasti lehtijuttua että esseitä ja runoja kuuluisien seikkailuromaaniensa lisäksi ja myös vähemmän tunnetun kirjan Vallankumouksellinen.

Inari Ylinen kuvaa elokuvaa R&A-oppassa näin:"Köyhä merimies Martin eden (Luca Marinelli) auttaa rikkaan perheen poikaa pinteessä ja pääsee palkkioksi tapaamaan hänen perhettään, jonka hienostunut tytär (Jessica Cressy) vangitsee Martinin huomion. Rakkaus Elenaan sytyttää Martinissa uuden intohimon: 11-vuotiaana maailmaa kiertämään lähtenyt mies haluaa tulla kirjailijaksi." Martin alkaa muuttua. Hän haluaa tulla toiseksi ja unohtaa käyhän taustansa ja sen ikävät ongelmat. Hänellä on eväinään hippunen sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja vahvaa uskoa omiin kykyihinsä siitä huolimatta, ettei alku ole järin lupaava. Mutta hän onnistuu kuin onnistuukin ympäristönsä suureksi hämmästykseksi sinnikyydellään ja hänestä tulee oikea kirjailija, vieläpä maailmankuulukin, itsetitoinen, ylpeä ja hankala diiva: "Tyylikkäissä filmikuvissa elokuva nitoo yhteen elokuvahistoriallisia vaikutteita ja uusia innovaatioita. Se on kuin intohimoinen ja kyltymätön päähenkilönsä, haluton kahlitsemaan itseään yhteen paikkaan", jatkaa Inari Ylinen R&A-oppaassa elokuvan kuvausta.

Miksi Martin Eden-elokuva on tehty tänä päivänä eilisen tapaan suureeksi vanhaksi kertomukseksi, joka näyttää siltä, kuin se oli hiomaton timantti tai kuin arkiston kätköön unohdettu mestariteos? Siksi, että siinä on ihmeellistä vanhan elokuvakerronnan mukanaan tuomaa vastustamatonta taikaa ja hohtoa, se vaikuttaa inhimilliseltä ja lämpimältä. Ihmiset ovat aidontuntuisia melkein naturalismiin saakka ja ongelmat vanhanaikaisen tuttuja. Tuntuu kuin tällä elokuvalla ohjaaja haluaisi nostaa esiin tärkeitä perusongelmia elämästämme - totuus-valhe-petos, ja erottaa ranskalaissosialisti Arnaud Montebourgin tapaan toisistaan tavallisia vaistonvaraisesti toimivia ihmisiä symboloivan liikevasemmiston (gauche mouvementiste) Martin Edenin tapaan luokkaretken alhaisista alhaisimmista oloista koulutuksen avulla sivistyseliittiin kuuluvasta hallintovasemmiston (gauche de gestion) keskinäisten riitelyjen jäljiltä jääneistä vammoista. Elokuva on tehty kuin KYSYMYSMERKKINÄ vanhan ajan suuret elokuvat - suurella tunteenpalolla - ja tarkoitettu jo syntyessään ajattomaksi tutkimiseksi pölyttyneen peilin heijastaman kuvan kautta; elokuvaa katsoessa on vaikea sanoa, onko se tehty 60-luvulla vai 80-luvulla, niin pettävää on se tahallinen säröily ja hämäryys sekä kerronnan viehättävästi viipyilevä tahdikkuus - ehkä siinä on mukana myös ripaus Jack Londonin pitkän kaavan mukaista selittelevää lehtimiestyyliä. Ei ikinä uskoisi elokuvan oikeasti tehdyn vain muutama vuosi sitten.

Miksi tarina on sitten siirretty ja oikein alleviivatusti ajattomaan 1900-lukuun? Siinä onkin ongelmaa pohdittavaksi kerrakseen ja näpäytys poliittisen idealismin esikoisoikeuden halvalla myynneeseen maailman vasemmistolle, sillä kyseessä on viattoman poliittisen muutoshalun törmääminen elokuvan kehyskertomuksen tavoin näkijän ja kokijan "haluun tehdä itsestään yhden niistä silmäpareista, joiden läpi maailma näkee" aikana, jolloin vasemmisto edusti toivoa ja muutosta, ollen vielä todellinen vaihtoehto teollisuusyhteiskunnan syntyyn ja kukoistukseen liittynyt poliittinen ilmiö, mutta joka petti kannattajansa ja aatteensa heti kun yksikin sen ennen syrjityistä jäsenistä pääsi valtaan syrjimään muita kokemusperäisen asiantuntijan varmalla otteella. Nyt poliittisen vasemmiston aika on ohitse, vaikka juuri nyt sitä tarvittaisiin, tai oikeammin sen tervettä ydintä eli vastaanhangoittelua ja pikkuporvarillisen tunkkaisuuden vastustajaa. Martin Eden on kuin itsekin perimmäisten kysymysten äärellä avuton maailman työläisten tuhoon tuomittu liike. Hänen on astuttava johtoon ja kysyttävä erään kuuluisan työväenlaulun sanoin joka erän kohdalla, miksi tämä on näin? Mutta mitä se kannattaa, jos vastaaja valehtelee?

Vastauksena itselleen itsestään, hän joutuu uimaan uuteen vaikeaan rooliin, unohtamaan itsensä ja työläistaustansa - ainakin sen päivätodellisuuden ja etäännyttämään itsensä sen arjen kuluttavasta pahuudesta, ikävinä puolina sivistymättömät moukkamaisuudet sekä jatkuvan ja koskaan muuttumattoman köyhyyden tuoman julmuuden ja rumuuden. Mutta valitessaan tämän tien ja astuessaan sivistyksen ja porvarillisen maailman saappaisiin ensin oppimalla opetetun hallitsevan luokan saneleman historian ja sitten kirjoittamaan kuin sivistyneet kirjoittavat tyylillä rajuuksia/rumuuksia varoen, hän luopuu myös väkisinkin omasta autenttisuudestaan muuttuen osaksi kasvotonta joukkoliikemassaa, kärsii, väsyy, häpeää lopulta tuhoten itsensä, kuten häneen heijastuva maailman yhtä tuhoon tuomittu työväenliikekin, jossa ei vanhan ajan työväenliikkeestä - saati sitten edes sanasta työläinen - ole jäljellä enää mitään muuta kuin historiankirjoissa olevat haalistuneet muistelot ja vappupuheet.

Martin Eden häviää taistelun omasta itsekunnioituksestaan itsensä silmissä. Ja se on jo jotain kestämätöntä - inhimillinen tragedia. Ihan samalla tavalla vanhan ajan työväenjohtajat häpesivät valheitaan ja yhteiskunnallisesta sopeutumisesta aiheutunutta työväenliikkeen radikaalin ytimen vesittymistä. Vasemmiston synnyttivät teollistumisen murroksen aiheuttaneet suuret mullistukset. Mutta enää se ei kykene vastaamaan 1900-luvun lopussa alkaneisiin suuriin ongelmiin ja mullistuksiin ihmisen, teknologian ja luonnon suhteissa. Vai onko niin? Antaako elokuva meille toivoa uskoa toisin? Onko mahdollinen muutos tulossa? EN USKO! Mutta Martin Eden näyttää meille näiden ongelmien kanssa henkilökohtaisesti painineen ihmisen kiirastulen korkean hinnan, sen minkä jokainen ihminen joutuu maksamaan omista unelmistaan, ja miten hän samalla menettää oman itsensä alkuperän, yrittäessään kurkottaa ylös tähtiin. Juuri siksi elokuva on kiinnostava ajaton todistus ja samalla sekä yksilön että erään aikakauden, kuten myös kaikkien idealististen maailmanparannusta hautovien aatteiden, tragedian perimmäinen kuvaus ja lajissaan siksi koskettava.