Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Memoria

Teksti Harald Olausen

Nykyelokuva saattaa tuntua aiheeseen perehtymättömän mielestä tylsältä, kun valkokankaalla ei tunnu tapahtuvan mitään muuta kuin tuuli ujeltaa, lintu lentää ja kuvat etenevät verkkaiseen tahtiin, kuten viehättävän ja vakuuttavan Apichatpong Weerasethakun uutuuselokuvan Memoria loppukohtauksessa, jossa päähenkilöt ovat hiljaa ja luonto huokaa omissa lavasteissaan omalla tavallaan kaiken jatkumisen merkiksi - näin on varmasti aina ollut ja tulee aina olemaankin. Kuva on pysähtynyt maailmaan, joka on kuin hämärän rajamailla valmiina kulkemaan mistä merkistä tahansa taaksepäin ja näyttämään "kaiken" toisenlaisena kuin muistamme nostaen esiin samalla yhden tärkeän kysymyksen: Muistammeko mitään oikein?

Mitä asitten? Mehän häviämme ja niin muistomme, ovat ne sitten mitä ovat. Vain musta ja valkoinen lintu lentävät sumussa jylhät vuoret taustanaan. On vihdoin aika unohtaa ihminen ja hänen olemassaolonsa. Lopun luonnon keskelle kenties tuhansia vuosia sitten unohtunut ufo käynnistyy ja häviää ilmaan (viittaus myyttisiin ufo-teorioihin mm. Asteekkien pyramideihin nyt, kun ufot-asiat eivät ole enää foliohattujen sekopäisten harhojen yksinoikeus) sikarinmuotoisena peltilehmänä jättäen jälkeensä sen elokuvassa etsityn "metallisen pyöreän pamahduksen" ja savuisen ympyrän, mihin kulminoituu kaikki; itse elokuva kuten myös elämäkin. Sen muistamiseen, etsimiseen, kadottamiseen, unohtamiseen ja muistamiseen sekä jälleen unohtamiseen.

Kaikesta turhasta riisuttu elokuva hitaan kerronnan keinoin piirtyy takaraivoomme hetki hetkeltä selvemmin, olemme äkisti yllättävän tutulla ei-kenkään maalla utuisten sinne tänne hyppivien ajatusten keskellä ei mitään, ihan kuin ymmärtääksemme itseämme paremmin lentokoneen sijasta matkustaisimme hiljaisemmin junalla niin, että ajatuksetkin epäilyineen ja unineen mahtuisivat mukaamme jonnekin sinne utuisille saarille, joissa ne vaihtavat paikkaa ja aikaa, palaten meihin varkain yhtä sekavina ja hurjina haastamaan meitä kuin pahimmat pelkommekin.

Juuri tästä on kysymys myös Memoriassa/Muistissa/Muistoistamme. Me olemme ja emme ole. Me emmimme ja pelkäämme. Me emme ole rohkeita vaan uteliaita, sillä me olemme "kaikesta" aina yhtä epävarmoja. Herätessä emme aina tiedä olemmeko elossa. Kun muistelemme, emme tiedä oliko kyseessä uni vai muistot. Memoria on kertomus kaiken tämän sekavuudesta ja häilyvyydestä, ja siitä, miksi emme muista; maailma on täynnä tarinoita, joita emme näe, olemme putkinäköisiä ja koemme kaiken omilla tuntosarvillamme toisin kuin vieressä oleva - kenties täysin tuntematon, mutta silti aina lähellämme läpi elämän vaeltanut kanssaihminen - ja siksi olemme sokeita, kun joskus satumme eksymään totutuilta radoiltamme ja joudumme itsemmekin hämmästykseksi hysteeriseen paniikkiin.

Ihmisen onni ja samalla suuri tragedia on se, että hän sekä unohtaa asioita, että muistaa niitä jäljellekin jääneitä kovin huonosti osaamatta päättää, olivatko ne tapahtuneet joskus hänelle vai kuvitteliko hän vain niin. Ihmisen suurin tragedia on hän itse. Miten yhdessä ihmisessä voi olla niin paljon antagonistisia virtauksia, jotka vetävät häntä epäoleelliseen rikkoen hänet ja eksyttäen hänet yhdestä mahdollisesta minästä, jonka kautta hänellä olisi mahdollisuus nähdä itsensä puhtaammin osana jotain muuta kuin vain "alastonta itseään"?

Ehkä me siksi hämmennymme aina, kun näistä asioista puhutaan ja meidät näytetään sellaisina epävarmoina ja väärin asiat ymmärtävinä ja eksyksissä olevina kuin Swinton harhailussaan tässä elokuvassa. Elokuva alkaa siitä, kun Swinton kävelee kaupungin kadulla ja kuulee yhtäkkiä voimakkaan pamahduksen, jota hän myöhemmin kuvaa itse keksimälleen äänisuunnittelijalle Hernandesille, jolla on sama nimi kuin hänen miehellään (?) - "metalliseksi ja jotenkin pöyreäksi".

Tämä metallinen pyöreys toimii johdantona elokuvan tarinaan muistoista ja muistamisesta sekä väärinymmärtämisistä ja niistä pohdinnoista, mitä se saa aikaan kun tuntee, ettei "kaikki" ole ihan kohdallaan, mutta ei vielä tarkemmin, mikä ei ole kohdallaan. Katsojalle selkiää tilanteen vakavuus vasta elokuvan lopussa, kun Swinton palaa miehensä (?) luokse yhtä yllättävästi kuin äkillisesti muistinsa takaisin saanut ihminenkin muistamalla - hieman avustettuna - asioita ja tapahtumia juuri sellaisena, kuin ne eivät ehkä sittenkään tapahtuneet hänelle.

Siitä herääkin ansaittu kysymys: Miksi hän muistaa niin? Siksikö, ettei niin tapahtunut, vaikka Hernandes loppukohtauksessa "oman kuolemisensa jälkeisessä ylösnousemuksessa" - missä hän todistaa kristillisen ylösnousemuksen olevan täyttä puppua, koska ihminen voi kuolla haluamallaan hetkellä ja palata täysissä järjissä siitä muille todistamaan rajan toiselta puolelta - niin yrittää väittää ja todistaa Swintonin epäillessä ja miettiessä.

Elokuvan dramaturgia lepää kuvien voimassa. Ne ovat pysähtyneitä ja antavat aiheen kasvaa meissä itsessämme. Ilmeet, pälyilyt ja tyhjyys paljastavat enemmin kuin dialogi ihmisten välillä. Se onkin tarkoitus. Kun ihmiset ovat puhuneet, on aikaa antaa merkitysten valua hitaasti kuvien kautta katsojiin. Ongelmana on liika tuttuus; emme tunnista oudoista tilanteista itseämme, koska pidämme tilannetta niin sekavana, vaikka se sekavuus juuri on "kaikille" tuttua arkipäivää, jos muistaisimme ja oppisimme näkemään sen toisen puolen yhtä kirkaasti kuin tämän olevaisen kuvittelemme näkevämme.

Elokuva yrittää siis saada ihmisen muistamaan väärin, jotta ihminen voisi muistaa oikein. Keskeinen teema on herättää ihminen tämän oivalluksen lähteille: elämä on unta ja uni elämää, niiden välillä on länsimaissa vain turhan paksuksi vedetty väliseinä, ettei "se toinen ääni - se ikävämpi" kuuluisi turhaan läpi ja häiritsisi lineaariseksi tarkoitettua elämänrytmiämme, missä poikkeus ei vahvista sääntöä muuta kuin kieliopissa. Jotta sen kuulisi pitää olla zeniläisesti tyhjä. Korottomuus ja puhtaus kasvat esille näyttelijöistä, joiden rooleihin ei ole lastattu mitään liikaa.

Pääosanesittäjä Tilda Swinton, jota voisi omassa sukkelassa intensiteetissään kutsua "jopa hieman autistiseksi ja avuttomaksi", aikoinaan jo Derek Jarmanin luottonäyttelijöihin kuulunut minimalistinen ihmettelijä, osaa tehdä roolista kuin roolista yhtä arvoituksellisen ja ikimuistoisen, kuten Memoriassa, jossa hän käy läpi/elää unenomaisissa muistoissa - niin huonomuistisina kuin niiden äärellä yleensä ollaan - sekavassa järjestyksessä olevaa sisintään epätoivoisesti penkoen, ollen samalla kuin yksi iso ja hiljainen kysymysmerkki tämän ratkaisemattoman mysteerin lähteillä niin lähellä, mutta silti liian kaukana. Lopulta hän vain on ja itkee. Mitä? Sitä hän ei muista, ja siksi hän itkee ja on - juuri sitä on se tilaisuus, mihin elokuva haluaa meidän heräävän.