Taistelu tulevaisuuden digitaalisista mediamarkkinoista roihahti Ylen ja Sanoman välille

Teksti:

Harald Olausen

Silloin kun Erkon perillinen Rafaela Seppälä, Suomen rikkaimmaksi naiseksi usein tituleerattu raharikas perillinen, päätti myydä enemmistön Sanoma Oy:n osakkeistaan yhdelle keskustapuolueen suurimmalle taloudelliselle tukijalle, Koneen suuromistaja Herlinille, alettiin odottaa mediakentän myllerrystä kiristyvässä kilpailussa ja kaikki tiesivät, mihin yksityinen mediamaailma iskisi seuraavaksi: Yleen. Torstaina tuli tieto siitä, että Sanoma on tehnyt suomalaisittain halvan rempun eli sodanjulistuksena kantelun Ylen saamista valtiontuista EU:n kilpailuviranomaisille. Aiemmin tänä vuonna lähinnä kepulaistaustaisista maakuntalehdistä koostuva Medialiitto aloitti hyökkäyksen Ylen Areenaa vastaan vaatien Ylen keskittyvän kirjoittamaan sivuillaan vain niistä aiheista, joista se on tehnyt myös joko radio -tai televisiojuttuja. Koska mikään ei ole sattumaa eikä varsinkaan tässä tapauksessa, ei voi välttyä ajattelemasta 1+2=3.

Silti koko kysymys vaikuttaa absdurilta ja keksityltä. Miksi kansalaisten omistama ja eduskunnan hallitsema radio-ja televisioyhtiö, joka tuottaa uutisia, sivistystä, kulttuuria ja oppimissisältöjä kaikille kansalaisille sekä huolehtii tasapuolisesta uutisoinnista ja alueellisista lähetyksistä olisi muka uhka kilpailijalleen? Täysin naurettava väite. Korona-aikana kun elokuvateatterit, museot ja teatterit olivat kiinni, vain Yle kykeni ja halusi tarjota laatua ja tasokkaita ohjelmia sekä elokuvia ja taidenautintoja kanavillaan kaiken yksityisten televisioyhtiöiden mainosten ohessa tuputtamaa roskaa vastaan. Eikö Ylen kannattaisi kysyä vastineessaan, onko yksityisen mediayhtiö Sanoman yksipuolinen ja ei valvottu, ei-demokraattinen sisällöntuotanto uhka demokratiallemme ja sanavapaudelle pitkällä aikavälillä, kun katsoo Helsingin Sanomien journalistista linjaa olla hiljaa tai äänessä sen mukaan, mikä heitä itseään kiinnostaa, ei sen mukaan, mikä on yleinen intressi, kuten Ylellä?

Toinen tärkeä kysymys ovat sanat KILPAILU ja LAATU. Ne eivät sovi yhteen yksityisellä mediarahoitteisella medialla. Ylellä kylläkin. Ongelmallista on erityisesti sana kilpailu. Sanoman "sanasaivarointi" on tehty tarkoin harkiten lakimiesten turvin ja sen tarkoitus on heikentää Ylen yleisesti nauttimaa luottamusta ja saattaa se huonoon valoon, jotta voidaan aloittaa keskustelu Ylen roolin suopistamiseksi digitaalisilla tulevaisuuden mediamarkkinoilla. Asia ei ole ihan näin. Ylen rooli on laissa turvattu ja sen tehtäväkenttä on laaja. Ja sellaisena sen haluaa pitää yli 90% kansalaisista. Ylellä on kansallisesti tärkeä tehtävänsä, se on valvottu, toimittajien ammattitaito on huippua ja Yle tekee laatujournalismia ja koko laitos toimii demokraattisesti, jonka sekoilut mediamarkkinoilla Rauramon ja Andersinin aikana olivat maksaa itse Hesarin lopettamisen tai myymisen. Sitä samaa ei voi sanoa omistajiensa tahdon mukaisesesti toimivassa yksityisestä Sanomasta. Kilpailu on myös ongelmallista siksi, ettei se voi olla kilpailua vain markkinoista ilman laatua kun kyseessä ovat ohjelmasisällöt.

Hei Haloo! Käsi sydämellä televisio Nelosen ja liudan jonninjoutavia musaradioita omistavaa Sanoma, kun aikoinaan saitte Lipposen I-hallitukselta demareiden kanssa tekemänne kaupan jälkeen silloisista mediamarkkinoiden jakamisesta johtuen oman televisiokanavanne ministeri Jouni Backmanin kädestä, jota vastaan moni järkevä ja kaukaa viisas oli, oliko lupaehdoissanne mainita mm. kotimaisuusasteesta, omasta ajankohtais-ja uutistuotannosta sekä tietynlaisesta tasapuolisuudesta, alueellisuudesta ja laadusta? Taisi olla. Mitä niille nyt on tapahtunut? Ne unohditte. Miksi? Ja vieläpä aika nopeasti. ja mitä ne olivat? Viiden minuutin studiosta muutaman julkkispellen lukemat sähkeet samaan aikaan, kun Yle tuotti satojen toimittajien voimin tasokasta uutismateriaalia niin koti- kuin ulkomailta.

Nelosen uutiset olivat surkea esitys esittää uutisia. Ihan hävetti joskus pakosta katsoa. Ette ole pitäneet sanaanne siksi, ettei se kannattanut taloudellisesti teille. Entä kilpaileminen laadulla? Siihen ette ole pystyneet koskaan Yleä vastaan (en tiedä kuka ohjelmianne katsoo, en minä ainakaan). Vaikka EU:n kilpailuviranomaiset eivät tähän puutu, me tavalliset televisonkatsojat ja radionkuuntelijat olemme tästä enemmin kiinnostuneita. Ihan pelottaa ajatus suomalaisesta mediamaailnmasta ilman Yleä Neloskanavan näköisenä. Teiltä tulee esimerkiksi tänään perjantaina 28.5.2021 mainostajien toiveesta viihdeohjelmia "Huvila&Huussi, Onnenarpa, Hauskat kotivideot jne...", kun Ylen Areenasta on voinut nähdä ja näkee koko ajan mieltä ylentäviä Ingmar Bergmanin kultakauden ohjaustöitä, ja esimerkiksi tänään mm. laatumusiikkiohjelmina Hannu Linnun RSO:n päätöskonsertti ja vielä sokerina illan päälle Olohuoneesta Viitasen Piian konsertti. Ai niin, eivänhän katsojanne ja kuuntelijanne katsoisi ja kuuntelisi tällaista, ja siksi ne jäisivät siltä pieneltä vähemmistöltä, joka näistä nauttii, näkemättä ja kuuntelematta, jos se teistä riippuisi. Se siis kilpailusta. Ylen kohdalla ei ole kyse kilpailusta kilpailun takia vaan tasapuolisuudesta kaikille jotain ohjelmistopolitiikassaan ja kilpailusta laadulla.

Mitä tapahtuisi, jos saatte monopolin digitaaliseen viestintään joskus taistelunne tuloksena ja Ylen rooli supistuisi minimiin tuottamaan vain perusohjelmia? Muistuttavatko ohjelmanne silloin tätä samaa kyseenalaista ja tylsistyttävää roskaa kuin nyt saamme nähdä Nelosella ja kuunnella radiokanaviltanne? Tasapuolisuudesta ei silloin olisi kysymys. Sananvapaudesta kylläkin, mutta ei kansalaisten vaan mainostajien. Miksi jokaisen suomalaisen ikään, asuinpaikkaan ja poliittiseen kantaan katsomatta pitäisi viimeistään tässä vaiheessa huolestua, ennenkuin on liian myöhäistä? Koska kysymyksessä on kiristyvässä markkinatilanteessa alkanut sanavapaustaistelu ja ennenkaikkea demokratia ja siitä kenen ehdoilla mennään ja mihin suuntaan. Sananvapaus on sama asia kuin valinnanvapaus. Ja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto, se ei ole sanavapautta; se ei ole lainkaan vapautta vaan sanavapausvalheeseen käärittyä orjuutta, käskyjä, asenteita ja vallan väärinkäyttöä. Taustaksi keskusteluun sopii "Kenen media?" (Vastapaino 2015), jonka ovat kirjoittaneet Kari Karppinen, Marko Ala-Fossi, Anette Alen-Savikko, Jockum Hilden, Johanna Jääsaari, Katja Lehtisaari & Hannu Nieminen. Toimittajat eivät käytä medioissa työskennellessään omaa sanavapauttaan vaan työantajansa. Kirja "Kenen media?"-kirja keskittyy valottamaan joukkoviestimiä koskevaa päätöksentekoa, tekijänoikeuskysymyksiä ja verkkoviestintää sekä yksityisyydensuojaa ja on kiinnostava kirja kaikille niille, joita kiinnostaa keskustelut mm. Yleisradion rahoituksesta ja lehdistön tulevaisuudesta tai internetin hallinnasta ja verkkovakoilusta.

Hannu Nieminen kertoo kirjan luvussa "Miksi tutkia suomalaista viestintäpolitiikkaa?" miten suomalainen viestintämaailma on muuttunut rajusti parin vuosikymmenen aikana tavalla, jota kukaan ei kyennyt etukäteen ennustamaan. Niemisen jutussa paljastuu, miten vahvaa Suomessa on aiemmin ollut viestinnän säätely. Samasta asiasta puhuu toimittaja Johanna Vehkoo, joka on kirjoittanut osuvan kirjan journalismista "Painokoneet seis -kertomuksia uuden journalismin ajasta" (Teos 2011). Vehkoo pohtii kirjassaan laatujournalismin tulevaisuutta kysymyksillä, onko journalismi kriisissä ja entä millainen on uuden median suhde demokratiaan? Vehkoon mielestä vika on ollut siinä, että journalismia on käsitelty pelkkänä tuotteena, vaikka laatujournalismin pitäisi hänen mielestään olla jotain muuta; jotain tärkeämpää, arvokkaampaa. Vehkoolle se on jotain, mitä ilman demokraattinen yhteiskunta ei voi toimia. Sen verran aika on syönyt Vehkoon kirjaa, että hänen huomionsa siitä, että sanomalehdillä menisi toistaiseksi hyvin ei enää pidä paikkansa. Levikit ovat vakaassa, pysäyttämättömässä laskussa. Syy siihen, miksi aiemmin Medialiitto ja nyt Sanoma ahdistelevat Yleä löytyy Vehkoon kirjasta, kun hän toteaa, että Suomessa on alettu jo supistaa toimittajien määrää ja toimitusten taloudellisia resursseja. Samalla unohdetaan, että tulevaisuuden journalismi on digitaalista. Juuri näin toimien journalismin kriisiä suorastaan houkutellaan myös Suomeen. Taistelu digitaalisista journalismista eli paikasta auringon alla tulevaisuudesta, on kätketty sanavapaus-taistelun nimikkeen alle.

Journalismin kriisi on ollut Suomessa jo pitkään. Suomen journalistiliitto ennusti jo vuosia sitten medioiden murroksen, ja vastusti siksi henkeen ja vereen kokoomuksen ajamaa ns. mediaveroa, koska arveli sen aiheuttavan potkut lähes tuhannelle liittonsa jäsenelle. Journalistiliiton puheenjohtajana vuosina 2006-2014 toimineen toimittaja Arto Niemisen mukaan, joka oli juuri valittu liiton puheenjohtajaksi, potkuja saneli kuin liukuhihnalta niin tiuhaan, että liitto päätti tutkia jokaisen tapauksen erikseen oikeuden kautta, ja voitti suurimman osan niistä. Pahin vuosi oli Niemisen mukaan 2008, jolloin suomalaismedioissa oli jatkuvasti yt-neuvotteluja jossain meneillään. Tuntojaan Nieminen purki Hesarin toimittaja Veli-Pekka Leppäselle Hesarissa 30.12.2017 julkaistussa 60-vuotishaastattelussaan. Noista vuosista on jäljellä enää vain muisto ja tabloid-kokoon siirtyneet ja jotenkuten vielä elossa sinnittelevät maakuntalehdet huolimatta lukuisista omistajavaihdoksistaan ja uudelleenjärjestelyistä. Samalla mediakenttä on supistunut ja tarjonta yksipuolistunut, ja jos mainitut Yle ja Hesari valtamedioista yhdessä Suomen Kuvalehden kanssa, ovat jääneet pitämään yllä laatujournalismin lippulaivaa muun maan journalistisen tason painuessa sietämättömiin lukemiin pakkasen puolelle.

Myös sisällöllisiä muutoksia on tapahtunut. Hesarista on tullut huolimaton ja sen kirjoituksia kristisoidaan. On vain ajan kysymys, milloin aiemmin liberaalina tunnettu Helsingin Sanomat muuttuu omistajiensa toiveiden mukaisesti oikeistolaiseksi. Oikeistolaisuus myy paremmin kuin punavihreä liberaalihöttö. Kysymys on myös sanavapaudesta. Ylellä uutisia ja toimituspolitiikkaa ohjaavat puhtaasti journalistiset säännöt yksityisillä mediamarkkinoilla omistajan taloudellinen etu, mainostajat ja alueiden valtaryhmien intressit. Kepulaistaustainen maakuntalehdistö on jo kuristanut sananvapauden omilla alueillaan hälyttävän pieneksi ja lähinnä omistajiensa ja ilmoittajiensa toiveiden mukaiseksi. Kukaan ei ole ollut huomaavinaan, kun Keskisuomalainen osti ensin kaikki lähialueensa sanoma- ja kaupunkilehdet Savon Sanomia myöten ja sitten heti perään Sanomalta Kaakon viestinnän Saimaan Sanomat, Kouvolan Sanomat ja Kymen Sanomat ja laajeni vaarallisesti pääkaupunkiseudulle, ostamalla sekä kaupunkilehdet Vantaan Sanomat että Helsingin Uutiset. Tämä on myös syy miksi yhtyneet kepumediat sekä Keskisuomalainen että Ilkka rohmuavat raskaasti tappiollisia kokoomuslehtiä konserniinsa taseidensa rasitukseksi, niin että kepumediat ulottuvat jo läpi Suomen ihan pääkaupungin porteille (toinen syy on saada edullista ilmoitustilaa eteläpohjanmaalaisille autoliikkeille). Mutta tavalliset ihmiset eivät ole niin helposti huijattavia ja tyhmiä kuin maakuntien kepumedioiden omistajat ovat olleet suunnitellessaan työpöydällä vuosisadan mediakaappausta.

Sanomalehtien levikit ovat samalla laskeneet siinä missä myös lehtien sisällötkin, joista suurin osa säästösyistä tehdään konsernin yhteistoimituksessa persoonattomiksi ja ketään kiinnostamattomiksi. Siksi on hyvä tehdä ero oikein ja hyvän, tasokkaan journalismin välillä. Kysymys on paljon muustakin kuin vain journalismin laadusta tai sananvapaudesta: siitä, kuka hallitsee ja millä tavalla tulevaisuuden mediamarkkinoitten kautta ihmismieliä. Jos seuraavat eduskuntavaalit voittavat persut ja hallitukseen tulee kokoomuksen lisäksi kepu sekä kristilliset, Ylessä alkaa myräkkä, sillä persut ovat jo ennakkoon ilmoittaneet haluavansa muuttaa Ylen roolia ja katsoa hieman aktiivisemmin sen harjoittaman uutisoinnin ja toimituspolitiikan perään. Edellisen hallituksen aikana persuille tuli selväksi, ettei oman miehen istuttaminen hallintoneuvoston puheenjohtajaksi välttämättä takaa minkäänlaista asemaa vaikuttaa itse yhtiön sisäiseen toimintaan.

Torstaina Ylen Areenan sivuille toimittaja Jonni Roosin tekemässä jutussa otsikolla "Mediayhtiö Sanoma haluaa rajoittaa Yle Areenaa - konserni kanteli EU:n komissiolle Yleisradiosta" Yleisradion toimitusjohtajan Merja Ylä-Anttilan mukaan Sanoman kantelun ytimessä ovat Yle Areena ja Ylen oppimisen sisällöt. Kantelussa haluttiin hänen mielestään kyseenalaistaa suomalaisten rakastama ja arvostettuna verkkopalveluna palkittu Yle Areena ja sen tulevaisuus sekä tapa, jolla Yle julkaisee sisältöjä Areenaan. Ylä-Anttilan mukaan suoratoistopalvelujen kansainvälinen kilpailu kovenee kaiken aikaa ja alan markkinat muuttuvat vauhdilla. Kansallisilla suoratoistopalveluilla on hänestä täysi työ pysyä kilpailussa mukana. "Siinä mielessä on valitettavaa ja surullista, että kotimaisen sisällön suhteen Suomessa syntyy tällaista vastakkainasettelua", Ylä-Anttila toteaa. Hänelle on toistaiseksi hieman epäselvä, miten Sanoma haluaisi rajoittaa Ylen oppimisen sisältöjä. Monet Hesarin lukijat ällistyivät aamulla lukiessaan uutista, sillä Sanoma Oy:n viesti on kaikessa alastomuudessaan tekopyhä. He ovat olevinaan huolissaan kilpailun julkisen median kanssa kaventavan yksityisen median elintilaa. Niin ei ole aiemmin käynyt, vaan kaksi isoa ja johtavaa valtamediaa, Yle ja Sanoma ovat kyenneet toimimaan yhdessä ja jopa täydentämään toisiaan. Kyseessä on huonosti naamioitu operaatio vallata tulevaisuuden digitaaliset mediamarkkinat kutistamalla Ylen rooli minimiin häiritsemästä. Sanoma on liikevaihdon perusteella Suomen suurin mediakonserni. Se julkaisee muun muassa Helsingin Sanomia ja pyörittää Nelonen-tv-kanavaa. Sanoma on myös merkittävä oppimissisältöjen tuottaja sekä Ylen suurin kilpailija.

Mutta mitä sitten on sanavapaus? Kari Karppinen käsittelee "Kenen media?"-kirjassa luvussa Kiistellyt käsitteet sananvapautta, lehdistön vapautta, median vapautta ja verkon vapautta, joita pidetään yleisesti demokraattisen yhteiskunnan peruspilareina: "Vapauden käsite on poliittisen filosofian klassinen kysymys. Viestintäpolitiikassa siihen liittyy erityisen suuri painoarvo. Sanavapaus mielletään usein eräänlaiseksi kattokäsitteeksi tai paradigmaksi, joka jäsentää koko viestintäpolitiikan kenttää. Sananvapauden ja viestintäpolitiikan suhde on kuitenkin jännitteinen siinä mielessä, että sananvapaus ei vain ohjaa viestintäpolitiikan sisältöä, vaan usein vapaus ja sääntely ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Historiallisesti sanavapaus ja lehdistönvapaus ovat tarkoittaneet nimenomaan vapautumista julkisen vallan harjoittamasta sensuurista. Toisaalta viestintäpolitiikan odotetaan edistävän sanavapautta turvaamalla kansalaisille tasa-arvoiset mahdollisuudet tiedonsaantiin ja osallistumiseen. Myös sananvapauden voi nähdä sekä itseisarvona että välineenä, jolla ajetaan muita yhteiskunnallisia tavoitteita."

Karppisen mukaan juuri siksi käytännössä keskustelu sanavapaudesta nivoutuu usein demokratian ja julkisen keskustelun edistämiseen. Sananvapauteen kuuluu oleellisesti myös median moniarvoisuuden ihanne, mikä sopii hyvin nykyajan viestintäpolitiikan ihanteeksi edelleenkin. Juuri se on ollut Ylen eräs kantava periaate ja se erottaa sen yksityisistä markkimaedioista, joita määrittävät mainostajien ja yleisön intressit enemmän kuin huolestuttavasti omassa journalismissaan. Karppisen mukaan aiemmin tavoiteltiin totuutta ja objektiivisuutta, mutta nämä ihanteet on nykyisin kyseenalaistettu. Demokratia ja julkinen keskustelu edellyttävät erilaisten näkökulmien ja yhteiskunnallisten äänten pääsyä julkisuuteen. On joskus vaikea ymmärtää keskustelua siitä, pitääkö median tuottaa vain laadukkaita sisältöjä ja journalismin tulisi esitellä vain kiistattomia tosiasioita. Karppisen mukaan ne sisälsivät ajatuksen, että jokin taho voi kaikkien muiden puolesta määritellä laadun ja totuuden kriteerit. Hänestä on sen sijaan helppo todeta, että median tulisi käsitellä erilaisia näkökulmia mahdollisimman monipuolisesti. Kysymys on ristiriitaisesta moniarvoisuuden ymmärtämisestä eri tavoin, vaikka siitä on tullutkin Albert Camusin sanoin sellainen kysymys, että jos hän teki itselleen kysymyksen, mistä hän voi päätellä, että jokin kysymys oli kiireellisempi kuin jokin toinen? Ja hän vastasi itselleen, että voi päätellä sen teoista, joihin hänen kysymyksensä johti. Camus väitti, että ihmiset tapattivat itsensä aatteiden tai kuvitelmien takia, jotka tekivät elämän heille mielekkääksi. Ihmisten elämässä oli näet paljon vaikeita tilanteita, joita ei helpolla ratkaista, vaikka ihminen itse määrittää pitkälti sen, miten muut hänet kokevat.

Samoin on medioiden moniarvoisuuden laita. Noam Chomsky menee syvemmälle mediakriisin käytännön syihin, kysyessään kirjassaan "Mediakontrolli" (Sammakko 2003) tärkeän kysymyksen lukijoiltaan: "Haluammeko elää vapaassa yhteiskunnassa, vai eräänlaisessa itse aiheutetun totalitaarisen järjestelmän alistamina. Haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa hämmentynyt lauma on syrjäytetty päätöksenteosta, jossa se on hämättynä, kauhuissaan karjuu isänmaallisia iskulauseita, pelkää henkensä edestä ja palvoo pelonsekaisella kunnioituksella johtajaa, joka pelasti heidät "tuholta", samalla kun koulutetut massa tepsuttavat käskystä hanhenmarssia ja hokevat iskulauseita, joita heidän kuuluu toistaa, ja yhteiskuntamme mätänee ja rappeutuu. Päädymme palvelemaan väkivaltaista palkkasoturivaltiota toivoen, että muut maksavat meille maailman murskaamisesta." Myötäsyntyisen epäluuloisuuden ajamana Chomsky pohtii median roolia nykypolitiikassa ja sitä, miten se pakottaa meidät myös kysymään, minkälaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa haluamme elää; aivan erityisesti on syytä hänen mukaansa lisäksi kysyä, millaiseksi ymmärrämme demokratian, mikäli haluamme elää demokraattisessa yhteiskunnassa? Tai oikeammin luettuna rivien välistä voivotella kohteliaasti laiskoille sohvaperunoille, että hyviä pyrkimyksiä on paljon, mutta rohkeus viedä ne loppuun asti puuttuu siltä ihmiskunnan hyvinvoivalta keskiluokkaiselta enemmistöltä, jonka saamattomuus ja asioihin puuttumattomuus takaavat sen, etteivät asiat koskaan muutu paremmaksi ja ongelmat vain pahenevat. Filosofi Camus kysyy itseltään, mikä on se arvaamaton tunne, joka riistää sielulta sen elämälle välttämättömän unen: "Maailma, jonka pystymme selittämään kehnoillakin perusteilla, on tuttu maailma. Mutta maailmankaikkeudessa, jossa on riistetty haavekuvat, ihminen tuntee olevansa muukalainen. Hänen maailmanpakolaisuutensa on auttamaton, sillä häneltä on riistetty niin kadotetun isänmaan muistot kuin toivo luvatusta maasta. Absurdisuuden tunne merkitsee juuri tätä kuilua ihmisen ja hänen elämänsä, näyttelijän ja kulissien välillä."

Tämän tunteen ja tyhjyyden kaipuun välisen yhdyssiteen erästä tärkeää levittäjää Chomsky kuvailee kirjansa ensimmäisessä luvussa Yhdysvaltojen hallituksen ensimmäistä modernia propagandakampanjaa presidentti Woodrow Wilsonin hallituskaudella 1916, kun rauhaan sitoutuneet amerikkalaiset onnistuttiin lietsomaan puolessa vuodessa Greelin ryhmäksi kutsutun propagandakoneiston ansiosta hysteeriseksi, sotaa lietsovaksi joukoksi. Komission työ oli suurmenestys ja se oli vasta alkusoittoa valtamedioiden ja liike-elämän hyvin alkaneelle yhteistyölle kansan mielten muokkaamisessa haluttuun suuntaan tuloksellisesti ja nopeasti. Chomskyn mukaan samoja tekniikoita käytettiin myöhemmin lietsomaan myös "Punaista uhkaa" vastaan: "Käytetyt keinot olivat mittavia. Paljon käytettiin esimerkiksi tekaistuja julmuuksia, joihin "hunnit" olivat syyllistyneet. Heidän väitettiin repineen belgialaisilta vauvoilta käsiä irti ja tehneen monenmoisia kauheuksia, joista voi vieläkin historiankirjoista lukea. Ne oli paljolti keksinyt brittien propagandaministeriö, jonka tehtävänä tuohon aikaan sen omien salaisten kaavailujen mukaan oli "ohjailla maailman valtaväestön ajatuksia." Eniten propaganda kuitenkin halusi ohjailla yhteisönsä älykkäimpiä jäseniä Yhdysvalloissa, jotka sitten levittäisivät brittien kokoon keittämää propagandaa ja muuttaisivat rauhanomaisen maan mielialan sota-ajan hysteriaksi.

Millaista valtaeliitin ja valtamedioiden harrastama propaganda on tämän päivän Suomessa? Siitä saa hyvän kuvan lukemalla Kari Karppisen ja Janne Martikaisen yhdessä toimittaman "Julkisuuspeli ja demokratia" (Vastapaino 2012) -kirjan julkisuuden ja valtamedian muuttuvasta roolista yhteiskunnassa. Kirjassa käsitellään mm. yleisen mielipiteen, sosiaalisen mielikuvituksen ja sanavapauden suhdetta julkisuuteen ja demokratiaan sekä Jurgen Habermasin "Julkisuuden rakennemuutos" -kirjassa esitettyä keskeistä väitettä "mielipiteestä" porvarillisen poliittisen julkisuuden erityispiirteenä. Kirjan tärkein huomio on se, että julkisuus on aina kuviteltua, ja että julkisuuden määrittely riippuu paljolti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme ja mitkä miellämme julkisuuden instituutioiksi. Kirjan kiinnostavin artikkeli on Anu Kantolan artikkeli otsikolla "Miten meistä tuli me? -julkinen elämä sosiaalisena mielikuvituksena". Kantola pohtii otsikon mukaisesti sitä miten modernit yhteiskunnat, jotka ovat liian suuria toimiakseen kasvokkain, ovat luoneet yhdessä sosiaalisen mielikuvituksen (social imaginary). Kantolan mukaan tästä näkökulmasta katsottuna julkisuus ja julkinen elämä ovat täynnä mielikuvia, symboleita, tarinoita ja teorioita, jotka kertovat keitä me olemme, mistä olemme tulleet, minne olemme matkalla, mikä meitä uhkaa sekä mikä meille on ja ei ole mahdollista. Kantolaa kiinnostaa erityisesti viime vuosikymmeninä tapahtunut mielikuvituksen muutos: "Hegel piti lehden lukemista maallisena vastineena rukoukselle. Benedict Andersson (2007) lainaa tätä havaintoa ja väittää, että se kuvaa lehdistön merkitystä kansallisen kulttuurin luomisessa. Andersson avasi keskustelun sosiaalisesta mielikuvituksesta parikymmentä vuotta sitten kirjallaan Imagined Communities (1983; suomennos Kuvitellut yhteisöt, 2007). Kirjassaan hän tutki 1800-luvun nationalismia ja erityisesti sitä, kuinka sanomalehdet tuottivat kansallisia mielikuvayhteisöjä, jotka tuottivat kokonaan uuden kuvitteellisen yhteisöllisyyden: käsityksen yhteisestä elämästä ja kohtalosta sekä kansalaisten samankaltaisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta, jotka rakentuivat yhteisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin varaan."

Kantola lainaa aatehistorioitsija Charles Taylorilta hänen ajatuksensa siitä, että sosiaalinen mielikuvitus käsittää kaikki ne tavat, joilla ihmiset kuvittelevat sosiaalista elämäänsä: "Yhteiskunnassa on olemassa sosiaalinen mielikuvitus, jossa ihmiset kuvittelevat ympäristöään ja antavat sille merkityksiä. Nämä käsitykset liikkuvat mielikuvina, tarinoina ja legendoina. Taylor olettaa myös, että sosiaalinen mielikuvitus on jotakin, joka jaetaan yhteiskunnassa niin, että laajat ihmisjoukot uskovat siihen. Siksi sosiaalinen mielikuvitus tuo yhteiskuntaan vakautta ja toimintakykyä: se tekee mahdolliseksi yhteiset toimintatavat ja oikeuttaa yhteiskunnan toiminnan." Kyseessä on siis hyvin voimakas propagandaväline, jota valtamediat pitävät hallussaan. Taylorin mukaan ihmiset valitsevat omien mieltymystensä mukaan moraalin, jota he noudattavat asiassa kuin asiassa. Identiteetti on hänelle kysymyksiä "keitä me olemme ja mistä me olemme kotoisin". Sellaisenaan identiteetti antaa Taylorille myös taustan, jota vastaan tarkasteltuina mieltymyksemme, toiveemme ja pyrkimyksemme ovat ymmärrettävissä. Siksi hän tarjoaa dialogisuutta identiteetin yhdeksi tärkeimmistä perusperiaatteista:. taylorin mukaan meistä tulee toimivia ihmisiä, kykeneviä ymmärtämään itseämme ja siten määrittelemään identiteettiämme, kun opimme ihmisen rikkaat ilmaisukielet.

Mutta entä jos sanavapaus myydään ja sosiaalisesta mielikuvituksesta tulee vaihtoväline yksityisen median omistamassa pörssissä, jolloin Suomeenkin olisi mahdollista perustaa äärioikeiston vihapuhetta suoltava Fox News-tyyppinen televisiokanava? Kysymys valtamedioista on aina kysymys myös vallasta ja mielistä sekä identiteetin ja kielen propagandasta, joka on joko näkyvää tai näkymätöntä eli "pehmeää despotiaa". Alexis de Tocquevillelle pehmeä despotia on sitä, ettei tyrannia ei enää perustu terroriin ja sortoon, vaan valtio on lempeä ja holhoava. Asiaa voi tarkastella myös läpi Nietzschen ja Foucaultin edustaman tradition, mikä palauttaa kaikki eettiset arvot valtavaateiksi, ja tulkitsee kaiken eettisen argumentoinnin poliittiseksi manipuloinniksi. Parhaiten kuitenkin sekä narsistista aikaamme että kuun tavoin auringonvaloa välittäviä valtamedioita kuvaa ikuinen irvileuka, kirjailija ja toimittaja Jyrki Lehtola Ilta -Sanomissa 12.1.2018: "Teknologinen kehitys on muuttanut suhteemme aikaan. Kun ennen joutui odottamaan eläkeikää saadakseen muistelmissaan kertoa rakastuneensa itseensä uudelleen, nykyjään voi jo 40-vuotiaana muistella, millaisia herkkuja on itsestä elämän aikana löytänyt."

Kantola kirjoittaa miten modernille ajalle on ollut tyypillistä Taylorin "suureksi irtautumiseksi" kutsuma prosessi, jossa vanhat horisontit ovat murtuvat ja luhistuvat teollistumisen, kaupungistumisen ja nykyaikaistumisen tieltä. Kantolan mukaan järjen varaan rakentuva moderni yhteiskunta on täynnä mielikuvituksia, jotka nojaavat vanhentuneeseen romantiikkaan: "Näitä sosiaalisia mielikuvituksia hallitsevat yhteenkuuluvuuden tunteet, ajatukset yhteisestä kohtalosta, pitkä historialliset jatkumot historian hämärästä nykypäivään ja kokemukset aidosta ihmisen välisestä yhteydestä. Usein näillä mielikuvituksilla on oma musiikkinsa ja runoutensa, omat ikoninsa, suurmiehensä ja -naisensa, sankarit ja viholliset." Suurta irtautumista on myös se, miten 2010 -luvun somen ja internetin sanavapaudesta hullaannuttama suuri yleisö rimpuilee valtamedioiden itselleen omimaa, ja sitä mustasukkaisesti ja tuloksellisesti tähän päivään saakka valvomaa monopolia päättää siitä kuka saa sanoa ja mitä. Tähän kisaan ovat nyt liittyneet yhteisesti kansan omistamaa Yleä vastaan yksityiset mediakonsernit. Monet media-alaa sisältä tuntevat kysyvät, oliko kokoomustaustaisten Jouko Jokisen nimittäminen Ylen uutisten ja ajankohtaistoiminnan johtajaksi sekä MTV:stä Ylen toimitusjohtajaksi siirtyneen Merja Ylä-Anttilan nimitykset osa tätä peliä? Ujutettiinko heidät sisälle taloon ns. Troijan hevosina? Sen näyttää aika. Nyt on kiinnostavaa kuulla, miten Yle vastaa ja mitä siihen sanovat EU:n kilpailuviranomaiset ja ovatko yksityiset markkinamediat tyytyväisiä vastaukseen, jos se ei heitä miellytä, sillä turha luulla sodan olevan ohitse: se on vasta alussa ja saattaa kestää koko 2020-luvun siihen asti, että he saavat tavoitteensa läpi hallita tulevaisuuden digitaalisia mediamarkkinoita.