Sieluttomuuden ja tyhjyyden ruotsalaiskuvauksia
Teksti Harald Olausen
On ollut yllättävää seurata 2000-luvun alusta, miten ruotsalainen kansankoti ja sen haalima yhteisöllisyys ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Tilalle on tullut oikeistolainen individualismi ja markkina-ajattelu normaalina osana ruotsalaisten arkea, kiitos ensin kaiken aloittaneiden oikeistolaistuneiden demareiden, ja sitten porvarihallitusten onnistuneiden taloudellisten vallansiirtojen. Ruotsin romahdusta paratiisista lumiseksi Mexicoksi voi pitää myös länsimaisen liberalismin (ja sosialidemokratian) ongelmana.
Ruotsalaisen hengettömyyden ja sieluttomuuden suojelusenkeli on tietenkin tekopirteä- ja makea ABBA, jonka 1970-luvun menestyksestä voi katsoa alkaneen ruotsalaisen individualismin ja amerikkalaisen hedonismin aikakauden. Sitä ei lainkaan parantanut sateenkaarikansan vastakulttuuri, etunenässä homokoomikko Jonas Gardellin (s.1963) hengenheimolaisten muuttaessa ruotsalaisten yltiöliberaali ja vaaleanpunainen kulttuurielämä yhdeksi suureksi kabareeksi ja kirkkomessuksi.
Kun hyvästä aikeesta tulee huono tapa ja kaikista sen ympärillä silmänpalvelijoita, kaikki huijaavat toisiaan ja vetävät kotiinpäin. Samalla henkinen pahoinvointi, koko ajan pienen rikkaiden enemmistön eduksi kasvavat tuloerot, sosiaalinen pahoinvointi, työttömyys ja köyhyys sekä epätasa-arvo, ovat ravistelleet väliin aika kovakouraisestikin ruotsalaista yhteiskuntaa, muuttaen arjen keskustelua eurooppalaiseen tapaan karkeasti vaihtoehtoisten faktojen ja vihapuheen valtaamassa maassa todeksi.
Ruotsalaisilla on ollut aina iso kuilu yhteisöllisen ja yksilöllisen moraalin välissä. Nyt se on vain pahentunut ja tullut hyväksytyksi. Maan tavaramerkkiä, tekopyhyyttä ovat kuvanneet aikoinaan mestarillisesti niin August Strindberg kuin Selma Lagerlöfkin. Ruotsalainen tyhjyys ja hengettömyys ovat luonteeltaan kiusaamista ja oman paremmuuden esittämistä. Se perustuu julkisen syyttelyn ja moraalisen närkästyksen näyttämiseen ja esillä pitämiseen, jotta muistaisimme hävetä ja katua virheitämme.
Ylen Areenassa menee parhaillaan neljä ruotsalaisdokumenttia; elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista, trubaduuri Cornelis Wreesjvikistä ja volvopomo P.G. Gyllenhammarista sekä elokuvaohjaaja Roy Anderssonista, jotka ovat kuin oman aikansa hautakirjoituksia tuhoon tuomitulle menneen kunnian ja humaanin julistuksen ajalle II ms:n jälkeisestä optimismista 2000-luvun aatteettomuuteen ja hämmennykseen, mikä on vallannut Ruotsin. Dokumenttien helmasynti on kuitenkin syyllistävä asenne.
Se on hieman yllättävää, sillä siihen ja samalla sosiaaliseen itsesääliin syyllistyvät kaikki dokumenttien päähenkilöt. Se paljastaa ruotsalaisen tavan yrittää pestä samalla kätensä puhtaaksi syyllisyydestä niihin pahoihin tekoihin, jotka aiheuttivat heidän oman tuhonsa. Pahuus ja valhe kuuluvat kuitenkin erottamattomasti jokaiseen ihmiseen ja ihmisyyteen, yhtä luontaisesti kuin ilman hengittäminen. Ihminen, ruotsalainenkin, valehtelee keskimäärin seitsemän kertaa päivässä. Entä manipuloitu tekopyhyys?
Runoilija Fernando Pessoa vastaa siihen osuvasti kirjassaan Anarkistipankiiri (Andalusialainen koira, 1992): "Jos yhteiskunta ei voi olla luonnollinen; jos sen on pakosta oltava fiktiota (oli syy mikä tahansa, sillä ei ole väliä), silloin on valittava kahdesta pahasta pienempi paha: me teemme siitä tuon väistämättömän fiktion puitteissa mahdollisimman luonnollisen, jotta se olisi mahdollisimman oikeudenmukainen." Näin teennäisestä käsittestä tulee meille tapa ja se on vain valhetta pimittävä verho.
Yhteistä kaikille edellä mainituille ruotsalaisdokumenteille on yhteisön murskaava voima ja kapina totuttuja tylsyyksiä vastaan, koska heille ei löydy paikkaa yhteiskunnassa eikä ole mahdollisuuksia olla mitä haluavat. Mutta tulos yllättää, sillä se ei ole mitään muuta vakuuttavista kehyksistään huolimatta, kuin pitkäpiimäistä ja tunnelmiltaan tyhjän mahtipontisesti alleviivaavaa sosiaalipornoa. Kuvattavat päähenkilöt vaikuttavat yllättävän voimattomilta omiin asioihinsa ja ongelmat muiden aiheuttamilta.
Tulee vaivaantunut olo, kun katsoo näitä dokumentteja, missä tunnetut ruotsalaiset häpeävät ja yrittävät piilottaa syyllisyytensä vedoten kuka mihinkin tekosyyhyn. Jopa Jörn Donnerin toimittama tunnin muistelo Bergmanista itsestään Bergmanin itsensä toimesta, luisuu samaan ansaan. Ruotsalaisesta on vaikea puristaa aitoa minää tai saada hänet tunnustamaan aidolla tavalla yhtään mitään. Ongelmaa voi kuvata hyvin lainaamalla Thomas Mannin kuvausta Kuolema Venetsiassa-kirjansa päähenkilöstä:
"Hänellä oli kunnianhimoa riittämiin, koska hän ei taiteilijana ollut paremmin arkipäiväinen kuin eriskummallinenkaan, hän oli juuri omiaan saavuttamaan sekä suuren yleisön luottamuksen että kirjallisten nirsoilijoiden ihailevan, vaativan suosion. Kun hän siis jo nuoruudesta asti oli saanut tottua siihen, että häneltä aina odotettiin jotakin poikkeuksellisen erinomaista suoritusta, ei hän koskaan ollut oppinut olemaan jouten, ei tuntemaan nuoruuden huolettomuutta. " Asennetta on mutta myös liikoja odotuksia.