Welcome to Chechnya

Teksti:

Harald Olausen

On taas se aika, kun Rakkautta & Anarkiaa-elokuvafestivaali alkoi muutama päivä sitten jännittävällä elokuvakattauksellaan. Kirjoitan R&A:n juhlakirjasta erillisen jutun digivallila.comiin sekä qx:fihin erityisesti tämän vuoden queerelokuvista, jotka näyttävät ainakin trailerien perusteella monipuolisilta ja mielenkiintoisilta. Yksi elokuva ansaitsee tulla mainituksi tässä etukäteen erikseen, sillä tällä elokuvalla saattaa olla laajempikin merkitys LGBTQ-maailmassa kuin vain se, että se on hyvä dokumentti vaikeasta asiasta: Welcome Tsetsenia on ehdottomasti yksi tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa-elokuvafestivaalin koskettavampia elokuvia, jonka soisin mahdollisimman monen keskenään tukkanuottasilla olevan LGBTQ-kansalaisen katsovan jo siksi, että elokuvassa toisistaan pitävät huolta sulassa sovussa niin lesbot, homot kuin transihmiset - poikkeuksellinen yhteistyö, mikä ei ole enää lännessä onnistunut vuosiin.

Welcome to Tsetsenia elokuvaa katsoessa tulee lyöty ja voimaton olo. Harvoin näkee mitään niin kuvottavan väkivaltaista ja raadollisen tuskallista viattomien ihmisten kiduttamista kuin mitä tässä dokkarissa. Ensimmäiset itkut purskahtavat silmistä jo heti elokuvan alkumetreillä niin epäinhimillinen, kova ja järkyttävä on venäläishomojen lohduttomuus maassa, joka murhaa surutta omia puolustuskyvyttömiä vähemmistöjään vain siksi, että vallan anastaneet ja valtaa väärin omiin tarkoituksiinsa käyttävät "hirmumachohallitsijat" saavat pelotella muita ja syyttää vähemmistöjään kaikista itse aiheuttamistaan onnettomuuksista ja virheistä, kuten siitä, että maa on köyhä vain ja ainoastaan siksi, että johtajat varastavat kaiken mahdollisen millä on jotain arvoa.

Moderni ihminen haluaa elää muiden kanssaihmistensä lailla vapaata ja monipuolista elämää valitsemiensa ihmisten kanssa. Se perusoikeus meillä lännessä on ollut jo pitkään tosin hieman vaihdellen, jos länteen lasketaan mukaan Unkari ja Puolakin pienellä varauksella. Tähän oikeuteen kuuluu ehdoton oikeus ilmaista itseään myös seksuaalisesti ilman, että siitä saa koko ajan maksaa kovimman mahdollisen hinnan: olla mielipuolten ja väkivaltaisen roskasakin sylkykuppina, joita ovelat johtajat ovat rohkaisseet kulissien takana. Valtion tehtävänä on suojella kansalaisiaan vihasanomaa vastaan eikä antaa suojaa sitä harrastaville, kuten elokuvasta näemme kun urhoollinen homopoika uskaltaa ensimmäisenä nostaa kanteen valtiota vastaan ja syyte hylätään ilman mitään perusteita tai mahdollisuutta hakea siihen muutosta valitusteitse.

Joskus elokuvaa katsoessa oli vaikea uskoa sen olevan dokkari tai totta, mutta tosiasioihin se kuitenkin perustui. Tästä elokuvasta huomaamme miten arvokkaita ovat länsimaiset arvot demokratia, suvaitsevaisuus, vapaus kun niitä vertaa sellaisiin maihin, joissa niitä ei ole, ja sellaisiin vähemmistöryhmiin, joilta ne on kielletty. LGBTQ-kansalle ne ovat ilma jota hengittää ja kun niitä ei ole, on selvää ettei sellaisissa maissa voi elää, kuten elokuva karmealla tavalla näyttää nyky-Venäjällä. Hetki Stonewallin jälkeen näytti siltä, että maailman voisi pelastaa vielä yksisilmäisyydestä, mitä sukupuoliajatteluun ja vanhojen uskontojen vihasanomaan inhimillisyyttä vastaan tuli, mutta ei sittenkään. EI SINNEPÄINKÄÄN! Koko ajan pitää olla valppaana ja varuillaan kun ei tiedä mistäpäin uusi hyökkäys, vieläkin voimakkaampi kuin mitä aiemmassa sortohistoriassa olemme kokeneet, tulee. 

Tänään jakolinja kulkee vahvasti idässä, missä muutenkin alistetut ja valtaväestön vihaamat homot ovat helppo suupala kovista näytteleville vallanpitäjille, jotka vetoavat aina raakuuksia ja laittomuuksia tehdessään uskontojen vihan täyttämään sanomaan ala Päivi Räsänen ja Tapio Puolimatka, unohtaen samalla kaikkien suurien uskontojen kuuman ytimen; rakkauden, armollisuuden ja toisen kunnioittamisen sekä pyrkimyksen yhteisymmärrykseen. Elokuva on dokkarina erinomainen, lähes täydellinen dramaturgiassaan ja tunnelmallisuudessaan. Se piirtää pitkäjänteistä kuvaa homojen kansanmurhan keskellä lähes mahdottomissa olosuhteissa ilman ympäristönsä tukea toimivista rohkeista ja nurkkaan ajetuista LGBTQ- ihmisistä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää uskoa hyvään ja pelastaa toisensa tai kuolla.

Elokuva on myös tärkeä muistus siitä, ettei sateenkaariväen taistelu ihmisoikeuksista ole vielä ohi sekä myös vakuuttava todistus siitä, miten suuri merkitys kansainvälisen LGBTQ-liikkeen ja lännen medioilla voi olla rakennettaessa ilmasiltaa pelastaa LGBTQ-kansalaisia homokansanmurhasta Tsetseniasta. Jokainen pienikin sympatian ele tätä työtä kohtaan ja kaikki mahdollinen apu ovat sekä tervetulleita että tavallaan meidän lännessä asuvien LGBTQ-kansalaisten erityinen velvollisuus. Työtä on tehty jo pitkään ja sillä on ollut suuri merkitys tilanteen rauhoittamisessa. Uhattuja LGBTQ-kansalaisia on saatu salakuljetettua humanitaarisiksi pakolaisiksi länteen ja ainakin tällä hetkellä väkivaltaviranomaiset ovat olleet kulisseissa hetken hiljaa.

Se ei silti tarkoita sitä, että uhka olisi ohitse. Ei ehkä koskaan - valitettavasti. Muistan itse, miten järkytyin sydänjuuria myöten ensimmäisistä Tsetseniassa tapahtuneista homomurhista vuonna 2016 ja ostin Tsetsenian homotaistelua tukevan hupparin, jossa oli taisteluun kehottaneen gay-liikkeen 80-lukulainen act up-ryhmän vaaleanpunainen triangel-tunnus. Kirjoitin tsetseenihomojen kokemasta karmeasta kohtalosta ensimmäiseen queertrilogiaani HOMOLULU (Kulttuuriklubi 2018) lyhytnovellin nimellä "Sinä aamuna kun he tulivat"(www.kulttuuriklubi.com). Kirjoitus on käännetty myös englanniksi ja venäjäksi.

VAROITUS: Elokuvan katsominen oli traumaattinen kokemus, sillä elokuva oli järkyttävää katseltavaa huolimatta söpön nuoren homoparin liikuttavasta rakkaudesta vaikeuksien keskellä. Joskus itseään esittävät ihmiset olivat kovin jäykkiä ja iso asia vei pieniltä tunteilta ja tilanteilta liikaa tilaa. Mutta oli elokuvassa surun keskellä pilkahdus toivoa ja rakkauttakin. Oli liikuttavaa katsoa, miten ihmiset välittivät aidontuntuisesti elokuvassa toisistaan. Homopojan perhekin joutui koston pelossa pakenemaan hänen mukanaan maasta. Se oli kova paikka koko perheelle, varsinkin uskonnolliselle äidille, joka rakasti kyllä poikaansa äidin tavoin - jujuu, nänhän ne aina sanovat "mutta" ja "mutta" paljastaa sen, että he eivät tarkoita sitä olkoot sitten syyt mitkä tahansa kuten pelko sillä pelkuruus tekee sen ettei mikään muutu - mutta ei ollut oikein vieläkään voinut hyväksyä poikansa homoutta. Hieman homohuumorikin pääsi pilkahtamaan, kun homojen turvataloon Moskovaan pelastetut nuoret tsetseenihomot vitsailivat ahtaissa oloissa toisilleen toistensa kiihkeästä sukupuolivietistä ja hieman rivien välistä flirttailivatkin keskenään, sillä ahtaissa olosuhteissa arjen keskellä on varmasti syntynyt läheisiä suhteita, siteitä ja seksikontakteja.

Pride-marsseissa Amnesty Internationalin LGBTQ-ryhmä on Helsingissäkin vuosia marssinut "niiden puolesta, jotka eivät voi" kantaen arkkua mustissa vaatteissaan suut teipattuna mustalla mattoteipillä merkiksi siitä, etteivät he voi puhua ja vaikka puhuisivatkin, sillä ei olisi heidän ongelmiensa ratkaisuun mitään merkitystä. Elokuva antaa kasvot näille hiljaisiksi pakotetuille ja lopullisesti vaiennetuille ja tuhansille muille samanlaisille, jotka kuolevat homoutensa takia kidutettuna ja murhattuna joka vuosi ympäri maailmaa. Elokuvan yksi keskeinen kysymys on, millaista on olla homopakolainen suuressa tuntemattomuudessa ja ottaa se kuuluisa hyppy tuntemattomaan? Se kun ei ole helppoa.

Elokuvan ihmiset ovat eräänlaisessa välitilassa odottamassa pelokkaina mutta eivät vielä aivan valmiina. Venäläiset homot ovat kokeneet monta muuttoaaltoa Eurooppaan ja Amerikkaan; ensimmäinen heti vallankumouksen jälkeen 1918, kun ylimystöhomot pakenivat Suomen kautta Pariisiin tarjoilijoiksi ja portsareiksi ja osa ilopojiksi. Toinen aalto käynnistyi Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1990 kun silloisen neuvostoeliitin lapsia pakeni sankoin joukoin länteen (tapasin yhden ollessani Manchesterissa 1990 opiskelemassa). Kolmas aalto on parhaillaan Tsetseniasta alkanut homojen joukkopako ilmasiltaa pitkin turvalliseen Eurooppaan ja Kanadaan - Trumpin Amerikkahan ei homoja vastaanota päinvastoin kuin Obaman, joka perusti tätä tehtävää vertaan jokaiseen suurlähetystöön LGBTQ-virkailijan toimen.

Miksi homojen taistelu Tsetseniassa elämästään ei koske vain elokuvassa esitettyjä uhreja? Siksi että jokainen viilto jonkun uhrin kropassa on viilto myös meidän omassa. Sen kertoo pelastusoperaatiota johtava transmies, joka muistuttaa elokuvan lopussa, että jos mitään ei tehdä samanlainen terrori ja murhaaminen leviävät ensin ympäristöön ja sitten ties minne. Ja on jo levinnytkin. Valitettavasti.

Sinä aamuna kun he tulivat

"That's one of the things that "queer" can refer to: the open mesh of possibilities, gaps, overlaps, dissonances and resonances, lapses and excesses of meaning when the constituent elements of anyone's gender, of anyone's sexuality aren't made (or can't be made) to signify monolithically. The experimental linguistic, epistemological, representational, political adventures attaching to the very many of us who may at times be moved to describe ourselves as (among many other possibilities) pushy femmes, radical faeries, fantasists, drags, clones, leatherfolk, ladies in tuxedos, feminist women or feminist men, masturbators, bulldaggers, divas, Snap! queens, butch bottoms, storytellers, transsexuals, aunties, wannabes, lesbian-identified men or lesbians who sleep with men, or ... people able to relish, learn from, or identify with such."
― Eve Sedgwick

Sinä aamuna kun he tulivat, taivaalta satoi vettä ja minulla oli hiki ja yhtäkkiä muistin, miten paljon rakastin kaikkea sitä mitä en muistanut, vaikka päätäni jomotti ja oli muutenkin ikävää. Meidän ei olisi pitänyt olla enää tässä kolossa. Oli kysymys vain muutamasta päivästä ja olisimme lentäneet vapauteen linnun lailla Moskovan kautta Lontooseen. Sinä aamuna kun he tulivat, ne olivat olleet yöllä unissani taas perässäni ja jahtasivat minua hampaisiin asti aseistettuna mielessään vain yksi tarkoitus: rakkaus oli kauhea asia vihata. Me myöhästyimme tai ehkä he vain kiirehtivät, koska heillä oli kiire saada niistettyä veret nenästämme. Sinä aamuna kun he tulivat, tiesin loppuni tulleen. Näin keskellä pimeää valon, mikä ei lämmittänyt. Olimme jo luopuneet kaikesta rasittavasta, liiasta ja painokkuudesta. Ja sitten odottamatta seisoimme siinä hämärässä kasvokkain murhaajiemme kanssa valmiina kuolemaan.

Sinä aamuna kun he tulivat, minä en ollut valmis vielä kuolemaan. Olinhan juuri täyttänyt vasta kaksikymmentäkaksi vuotta ja löytänyt elämäni rakkauden, jonka kanssa haaveilimme elämästä yhdessä vapaana vainoista ja alituisesta pelosta. Sinä aamuna kun he tulivat, minä pelkäsin henkeni puolesta kun huomasin kadottaneeni ympäriltämme ajan ja paikan meille määrittelemän minän muuttuessa joksikin toiseksi minäksi; nyt epämääräiseksi uhriksi, niin ettemme enää olleet niitä samoja tuntevia poikia kuin herätessämme. Sinä aamuna kun he tulivat, olin juuri keittänyt aamukahvin ja istuin rakkaani kanssa ikkunan edessä vanhoja levyjä kuunnellen ja ihastellen, miten kauniisti sade ropisi ikkunalautaan, ja meitä molempia hymyilytti vielä kerran. "Noinkin voi olla", hän sanoi minulle hymyillen ja silittäen pellavapäätäni juuri samaan aikaan, kun he murtautuivat ryskyen ovesta sisään kiväärit tanassa ja huusivat:"Saatanan homot maahan!"

Sinä aamuna kun he tulivat, olin jo kyllästynyt olemaan uhri ja piilotelemaan katsettani iltaisin kaduilla kävellessäni häpeillen omia ajatuksiani ja halujani. "Sinä olit niin peloissasi", sanoi hän sinä yönä kun olimme tavanneet puistossa ja rohkenin ensimmäistä kertaa katsoa toista poikaa silmiin. Sinä aamuna kun he tulivat, olin huomannut sukassani reiän. Se ei tiennyt hyvää mummoni mukaan. Reikä sukassa tietää aina hengen menetystä niin kuin sodan aikaan kun saksalaiset veivät isoisäsi. "Olisinpa parsinut hänen sukkansa ajoissa enkä turhia vitkutellut!", hän voivotteli alituisen itseään soimaten ja ristinmerkkejä pelastuksekseen tehden. Sinä aamuna kun he tulivat, minä tiesin loppuni tulleen. Koko maailmani oli siinä pienessä ullakkoyksiössä, jossa luulin olevani turvassa oman kultani kanssa heidän pahalta katseeltaan. "Oi miten väärässä olinkaan", sanoin rakkaalleni silloin kun ensimmäinen kiväärinperä rysähti leukaluuhuni ja kaikki pimeni päässäni.

Sinä aamuna kun he tulivat, olin vielä hetken aikaa ihminen. Synnyin 30 toukokuuta, 1995. Tsetsenian poliisi kidutti ja tappoi minut ja 56 muuta homomiestä hieman sen jälkeen kun olin täyttänyt 22-vuotta tammikuun 25. ja 26. välisenä yönä. Nuorin meistä oli alle 20-vuotias ja vanhin vasta 33-vuotta. Sinä aamuna kun he tulivat, häpesin sitä että olin syntynyt tähän paikkaan ja näiden pelkureiden keskelle. En ollut enää kenenkään lapsi, en kenenkään veli, en kenenkään opiskelutoveri yliopistolta. En ollut mitään muuta kuin harmillinen huomautus ja sivulause tai unohdettu numero jossain arkistossa, vain ilmaa tuulessa - en ihminen enkä ystävä tai rakastettu. Sinä aamuna kun he tulivat, en tiennyt vielä mikä minua, omaa kultaani ja kaikkia muita odotti. En olisi uskonut, että he pitivät meidät pienissä selleissä ilman vessaa, vettä ja ruokaa viikon, huutavat ja hakkaavat, kaatavat päällemme kylmää vettä, potkivat, herjaavat ja lopulta ampuvat pihakuoppaan kuin kapiset koirat.

Sinä aamuna kun he tulivat, huomasin auringon nousseen väärältä puolelta ylös ja jääneen puoliväliin miettimään nousisiko ylös lainkaan. Kun meitä vietiin, näin auringon kääntäneen heille mielenosoituksellisesti selkänsä. Sinä aamuna kun he tulivat, me olimme vielä kakaroita, jotka yhdestä säikähdyksestä muuttuivat vanhoiksi ukoiksi; leikimme kuin lapset tulella eikä kukaan varoittanut meitä niistä hirveyksistä, joita vainoojamme olivat valmiita päämme menoksi tekemään niin, että niiden kasvoissa iso aukko mylvi ja nyrkit löivät meidät lattiaan. Sinä aamuna kun he tulivat, naapurit olivat hiljaa eikä kuten muuten tavallisesti niin äänekkäässä ja touhukkaassa rappukäytävässämme kolistu ja huudeltu moniäänisesti. Oli hiirenhiljaista. Kuulimme vain, miten vielä hetki aikaisemmin täynnä rakkautta olleet pienet sydämemme räjähtivät sisällämme pieniksi sirpaleiksi.

Sinä aamuna kun he tulivat, me näimme pahan silmästä silmään ilman selityksiä tai mitään armoa, ja tiesimme olevamme hukassa vailla mahdollisuutta paeta tai pelastua. Sinä aamuna kun he tulivat, ne purivat meitä raateluhampaillaan kuin verikoirat. Niillä oli naama yhtä irvistystä, pampuista tehdyt aivot ja sydämen paikalla kiväärit. Tarrasin rakkaani käteen vetääkseni hänet syliini turvaan, mutta se ei enää pelastanut häntä verikylvyltä. Sinä aamuna kun he tulivat, en vetänytkään uusia housujani ylpeästi jalkoihini enkä kammannut peilin edessä vaaleaa pellavapäätäni hymyillen kuvalleni iloisena siitä mitä uusia päivä oli minulle tarjoava kuten muina aamuina. Sinä aamuna kun he tulivat, tunsin olevani kuin turhaan armoa leijonankidassa aneleva syytön. Toivottavasti jonakin aamuna hurjaluontoisen oikeuden meri kostaisi puolestani, ja nousisi aallonharjanteina kiusaajieni päälle sylkien ne ammottavaan kitaansa kivuliaasti alleen hukuttaen. Sinä aamuna kun he tulivat, kysyin itseltäni, miksi kaikki ulkopuoliset silminnäkijät olivat muuttuneet äkillisesti kuuroiksi ja sokeiksi eivätkä puuttunut näihin kamaluuksiin?

Sinä aamuna kun he tulevat, vastaa itse. Uskaltaisitko yksin iltakävelyllä ja puuttua nuorisojengin pahoinpitelemään kummajaiseen? Et varmastikaan. En minäkään, vaikka olin itse se kummajainen, joka sai joka kadunkulmassa turpiinsa heti kun aurinko laski ja tummat varjot valtasivat maailman. Sinä aamuna kun he tulivat, tiesin ettei aurinko enää koskaan nousisi rakkaalleni eikä minulle ja sellissä viruville ystävilleni. Sinä aamuna kun he eivät enää tulee, ja minä ja rakkaani saamme vihdoin nukkua vierekkäin rauhassa, me emme unohda niitä aamuja kun he tulivat, sillä jossain he vielä yhtä varmasti ovat valmiita tulemaan yhä uudelleen ja tappamaan jos vain heille antaa sen mahdollisuuden.

"In the past, when gays were very flamboyant as drag queens or as leather queens or whatever, that just amused people. And most of the people that come and watch the gay Halloween parade, where all those excesses are on display, those are straight families, and they think it's funny. But what people don't think is so funny is when two middle-aged lawyers who are married to each other move in next door to you and your wife and they have adopted a Korean girl and they want to send her to school with your children and they want to socialize with you and share a drink over the backyard fence. That creeps people out, especially Christians. So, I don't think gay marriage is a conservative issue. I think it's a radical issue."

― Edmund White