Skeptikoista ja renessanssista

Teksti:

Eero K.V. Suorsa

25.03. julkaistussa kolumnissani kirjoitin akateemisen työn merkityksistä, ja tässä yhteydessä tulin sivunneeksi Edward Muirin ansiokasta kirjaa The Culture Wars and the Late Renaissance: Skeptics, Libertines and Opera (2007). Nyt kirjoitan tästä teoksesta ja sen synnyttämistä pohdinnoista hiukan enemmän, parahin lukija.

Muir vie lyhyessä mutta informatiivisessa - ja samaan aikaan hauskasti kirjoitetussa- teoksessaan lukijan Padovaan, Venetsiaan tasavaltaan 1500-luvun lopulle, jossa nähtiin eräänlainen esinäytös muutamaa vuosisataa myöhemmin koittaneesta valistuksesta. Muir puhuukin "protovalistuksesta" kuvaillessaan tuolloista filosofista ja tieteellistä ilmapiiriä. Teosta lukiessa tosin nousee mieleen, mikä erottaa tuolloisen ilmapiirin Padovassa varsinaisesta valistuksesta. Ehkä kyse on sittenkin vain aste-eroista.

Teoksen sivuilla kohtaamme niin Galileo Galilein, hänen kiistakumppaninsa, Padovan yliopiston filosofian professori Cesare Cremoninin ja lukuisat erilaiset jesuiitat, jotka olivat näillä molemmille ongelmallisia. Teos tuo erityisesti Cremoninin hahmoon uutta valoa, joka erityisesti Bertolt Brehctin Galileita koskevan näytelmän myötä on joutunut kenties kohtuuttoman huonoon valoon, tai jos sanoisimme näin, ellei huonoon, niin kyseenalaiseen valoon näytelmän draaman lakien alaisuudessa. Cremoninista tuli vuonna 1591 filosofian professori Padovan yliopistoon, joka oli tuolloin kuuluisa korkeista palkoistaan ja suurimmasta budjetistaan koko Italiassa. Padovassa oli esimerkiksi paras lääketieteellinen tiedekunta jo vuonna 1530. Siellä opettivat myös kuuluisat Vesalius ja Falloppio.

Padovan yliopisto pyrki myös ehkäisemään nepotismia ja korruptiota rajoittamalla virkakunnan jäsenyyksiä Venetsian tasavallan vauraiden patriisien ja kansalaisten parissa, mikä oli huomattava ero verrattuna esimerkiksi Bolognan yliopistoon, joka rajasi virkakunnan jäsenyyden ainoastaan syntyperäisille bolognalaisille. Tämä houkutteli virkakuntaan esimerkiksi lahjakkaita protestanttisia maanpakolaisia Puolasta.

Padovan yliopisto oli siis paljon enemmän kuin pelkkä Venetsian tasavallan valtion yliopisto. Sille kuitenkin ilmaantui nopeasti paikallinen kilpailija, eli jesuiittojen perustama paikallinen yksityinen yliopisto, joka perustettiin vuonna 1542. Jesuiitat pyrkivät kilpailemaan erityisesti filosofian opetuksessa paikallisen yliopiston kanssa, ja tavoittelivat myös muilla opetuksen osa-alueilla täydellisyyttä. Monet paikalliset aatelisperheet tukivat jesuiittoja, koska olivat huolissaan tasavallan yliopiston "moraalisesta köyhyydestä" ja kurin puutteesta. Kurin puute olikin totta, sillä tasavallan yliopisto ei omannut läsnäolopakkoa ja jotkut opiskelijat kiersivät tätä lähettämällä toisinaan paikalla palvelijansa Bon-palatsiin missä monet luennoista pidettiin.

Kun jesuiitat tekivät kilpailusta avointa tarjoamalla helppoja tohtoritutkintoja, konflikti näiden kahden yliopiston välillä kävi avoimeksi. Keväällä 1591 jesuiittojen yliopistojen seinät täyttyivät jesuiittojen vastaisista graffiteista, ja konflikti kärjistyi saman vuoden heinäkuussa jolloin vihainen, aseistettu joukko tasavallan yliopiston opiskelijoita marssi jesuiittojen yliopistoon, jossa he juoksentelivat alasti käytävillä ja huutelivat hävyttömyyksiä jesuiitoille ja heidän oppilailleen. Mellakoitsijat saivat raskaat sakot, mutta tapahtuma ei tuonut kaupungin väestön sympatioita jesuiitoille vaan päin vastoin, lisäsi vihamielisyyttä heitä kohtaan.

Levottomuuksien jatkuessa tasavallan yliopisto lähetti lopulta kaksi yliopiston professoria, Cremoninin ja Freancesco Piccolominin vetoamaan pääkaupunkiin senaattiin opiskelijoiden puolesta. Cremonini puhui senaatissa verrattain kauniisti opiskelijoista, mutta myrkyllisesti jesuiitoista. Jesuiittojen vastaus oli vähintään yhtä myrkyllinen, vaikka virallista vastausta kuulemiseen heiltä ei pyydetty osan senaattoreista äänestäessä tyhjää tapauksen johdosta. Jesuiittojen levittämässä kiertokirjeessä Cremoninia kutsuttiin mm. "lemuavaksi hämähäkiksi" joka "täyttää oppilaidensa korvat ruttoa tihkuvalla myrkyllä", ja huonoksi Aristoteleen tuntijaksi. Jesuiittojen syytökset kilpistyivät juuri huonoon Aristoteleen tuntemukseen ja siihenm että Cremonini kiisti heidän mukaan sielun kuolemattomuuden.

Näistä lähtöasetelmista sikisi jesuiittojen ja padovalaisten filosofien katkera kilpailu, joka junnasi nimenomaan Aristoteleen filosofian tulkinnoissa ja sen opettamisessa.

Valistuksen aikaisesta traditiosta ammentavasta nykyaikaisen filosofian näkökulmasta koko seuraavaksi kuvailtu kiista ja sen osapuolten standpointit saattavat kuulostaa omituisilta, vaikka mielenkiintoisilta: jesuiitat ammensivat opetuksensa nimenomaisesti tomismista, tarkemmin sanottuna Pariisin tomistisesta teologiasta. Jesuiitat eivät nostaneet esiin itse tekstuaalista luentaa Aristoteleesta, vaan keskittyivät näihin tomistisiin luentoihin, pyrkien jatkuvasti tuomaan esiin Aristoteleen loogista yhteensovittamista kristinuskon kanssa. Tasavaltalaisen yliopiston filosofit taas keskittyivät siihen, mitä Aristoteles itsessään oli sanonut.

Jesuiitat kehittivät yliopistostaan myös varhaisen tehokkuusajattelun kehdon, 300 luentoa vuodessa verrattuna tasavallan yliopiston 70 luentoon vuodessa. Tasavallan yliopiston opettajat myös ottivat vastaan rahaa yksityisopetuksesta, mitä jesuiitat eivät edes tarjonneet. Esimerkin vuoksi todettakoon, että vuoteen 1606 asti Galileo ansaitsi 44 % tuloistaan yksityisopetuksesta. Jesuiitat kuitenkin kohtasivat ankaraa vastustusta, koska heitä pidettiin lojaaleina paaville, ja vuonna 1612 Venetsian senaatti kielsi Venetsian kansalaisia lähettämästä lapsiaan opiskelemaan jesuiittojen ylläpitämiin oppilaitoksiin Venetsian ulkopuolelle.

Muirin mukaan Venetsian tasavallassa käydyt kulttuurisodat eivät olleet niinkään tieteen ja uskonnon välisiä, vaan haaste uskonnolle nousi Cremoninin kaltaisen "salamurhaajafilosofin" taholta, kuten jesuiitat häntä kuvailivat. Galileo oli heille (ja paaville) tuolloin vielä pienempi huolenaihe.

Kirjassa on myös paljon asiaa oopperan roolista yhteiskunnan avautumisessa ja protovalistuksessa. Jos nykyaikaa haluaa pohtia, niin kirjan kuvaama jesuiittojen johtama tehokkuusyliopisto muistuttaa pelottavalla tavalla Aalto-yliopiston ympärillä pyörivää diskurssia, jossa tehostaminen ja dynamisoiminen uhkaavat ja varjostavat myös muita yliopistoja. Ja toteutuvat jo, ikävä kyllä, parahin lukija. Jos olet yliopistolla, älä nuku hyvin.