Sokeroituja ylisanoja ja tärkeyshenkilöiden ällöttävää nuolemista Kansallisteatterissa

Teksti:

Harald Olausen

Kansallisteatterista on kasvanut viime vuosina moderni taidelaitos, joka uskaltaa ottaa suoraan kantaa maailman pahuuteen ja ihmisten välinpitämättömyyteen sen edessä niin yksilötasolla kuin yleisemminkin. Sen hullunrohkeat näytelmät ovat aikamme moraliteetteja, joissa tuntuu yhdistyvän oivaltavalla tavalla klassikkojen Strinbergin katkeraa naturalismia, Tsehovin surumielistä realismia, Pirandellon älyllisyyttä, Brechtin sosiaalista vastuuta, Lorcan hehkuvaa runollisuutta, Ionescon absurdiutta ja Becketin autiutta sekä Weissin poliittista dokumenttiteatteria.

Kansallisteatteri on Mika Myllylän johtajakaudella onnistunut irrottautumaan paperinmakuisista lukudraamoista ja juhlavasta idostismista lähes tyystin sekä realistisen ja naturalistisen näytelmän loppuun kehitellyistä perusmalleista, paljastavan juonen taidokkaasta punonnasta, henkilöhahmojen sorvailusta kerroksellisiksi persoonallisuuksiksi ja asiasisällön kertomusta kuljettavasta täsmällisyydestä. Teatteri on omalakisensa maailma, jota määrittävät sen omat säännöt ja tavat toimia niin pahassa kuin hyvässäkin motivoituneen esteettisen ideologian mukaan. Teatterissa työskentelee työlleen omistautuneita tärkeilijöitä, joita julkisuuden kutkuttava auringonsäde hellästi halailee. Monia heistä eivät kiinnosta muun maailman keskinäiset kädenväännöt, vaikka heillä olisi tarjolla tarjottimella edessään sosiaalinen tilaus ja moraalinen vastuu osallistua, vaikuttaa ja vaikeuttaa pahan etenemistä. Tai niin voisi hieman idealistisesti ajatella. Siinä taistelussa on monelle heistä liikaa epämiellyttäviä ja epäinhimillisiä piirteitä. Komedia ja tv-hupailut ovat kiinnostavampia suuren yleisönsä ja parempien palkkojensa takia. Näin on Suomessakin. Siksi ihmisen moraalisesta vastuusta ympäristöstään ja ihmisesta itsestään huolta kantava Kansallisteatteri on aina yhden messun arvoinen.

Mutta hyvistä aikeistaan huolimatta sekin eksyy ja joutuu välillä harhateille. Valitettavasti Kansallisteatteriin on palanut takaisin hössöttävä moraalipaniikki ahdistavaa nurkkakuntaista ajattelua vastaan, jossa kritiikki ei kohdistu oikeisiin osoitteisiin, kuten valtaa pitäviin aatejärjestelmiin (tässä kehottaisin lukemaan professori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus": Arktinen banaani 2020 -kirjan), ja siksi usein hyvä ja kaunis pyrkimys jää vain pyrkimykseksi - ei muuta; kaikki pyörii yhden ja saman asian ympärillä, toistaa ja tylsistyy, vaikuttamatta itse subjektiin sen kummemmin, muuttuen lopulta teatterileikkinä vain turhaksi taisteluksi vesilasissa. Se oikea maailma kaikessa raadollisuudessaan avautuu kunnolla vasta ivan silmälasien lävitse katsottuna. Tuntuu kuin professori Irmeli Niemen aikoinaan lausumat kuolemattomat sanat nykyteatterista "inhimillisiä ominaisuuksia kuvatessaan moderni draama ei pyri perinpohjaiseen luonnehdintaan tai sulkeutuneeseen kokonaiskuvaan, vaan kuten nykyajan yhteiskunta yleensäkin se asettaa nähtäväksi erilaisia tehtäviä ja rooleja", toimisi tänään eräänlaisena lähtölaukauksena taistelussa ihmisen paikasta maailmassa aikaisemmin vanhoillisen taidemaun linnakkeena tunnetussa Kansallisteatterissa, kiitos sen post-brehtiläisen vasemmistohegeliläisyyden itseensä imeneen ja tiedostavan johtajan Mika Myllyahon.

Mutta kaikki ei ole niin kuin Kansallisteatterin tiedotus haluaisi meidän uskoa olevan. Jokin mättää ja pahasti Kansallisteatterissa, kun sen pitää sortua kiillottaakseen kuvaansa sanoilla koreiluun. Tai mikä pahinta: viime aikoina olemme kuulleet Mika Myllyahon suusta vain pelkkää makeilua ja tärkeyshenkilöiden ällöttävää nuolemista sekä sokeroituja ylisanoja. Esimerkiksi Susanna Kuparinen, jonka Kansallisteatteri kiinnitti vuoden alusta ns. residenssitaiteiilijakseen tutkimaan teatteria ja todellisuutta stipendin turvin, on Kansallisteatterin tiedotteen mukaan tunnettu "huomattavasta urastaan tutkivana toimittajana", mikä yliampuvuudessaan hymyilyttää sekä ylisanoja vältteleviä tutkivia toimittajia, että myös Kuparisen kovin ohutta uraa medioissa tuntevia.

Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho, joka on muutamassa vuodessa onnistunut muuttamaan Kansallisteatterin entisen teatterinsa, Ryhmäteatterin ykkösnäyttämöksi (se kakkosnäyttämä sijiatsee edelleenkin Urheilutalolla Kalliossa) haalimalla mukaansa vanhasta teatteristaan sekä johtajakollegansa Esa Leskisen pääohjaajaksi Kansalliseen, että myös Kuparisen, jonka harhaiset poliittiset kostonäytelmät Eduskunta- ja Valtuusto-esitykset aikoinaan Ryhmäteatterissa uuvuttivat typerällä ja asiattomalla kohkaamisellaan politiikan pelisäännöistä perillä olevat perinpohjaisesti, eikä loppua näytä vieläkään olevan (valitettavasti) näkyvissä. Ne, jotka jaksavat, tai joutuvat jaksamaan, saavat nähdä, jos istumalihakset kestävät, viime viikolla Ylen televisiouutisissa Myllyahon hehkuttaman syksyn odotetuimman Susanna Kuparisen uutuuden todeksi tulemisen Kansallisteatterin väistötiloissa Vallilan Konepajalla. Liput esityksiinkin on kuulemma jo myyty. Niitä ei ollutkaan monen montaa, koska koronarajoituksilla mennään vielä syksylläkin teatterimaailmassa. Kyse oli muutamasta sadasta lipusta, jotka nettiä käyttämään oppineet mummot (huom: mummot ovat myös nuorentuneet ja modernisoituneet muutoksen myötä) varasivat. Olihan aika ilman Kansallisteatterin shampanjaa - ei väliä mikä esitys siellä pyörii - ollut todella masentava niille noin 10.000 keski-ikäiselle ja vanhenevalle kulttuuritädille pääkaupunkiseudulla, joille valtion verorahoilla tehdään mm. näytelmiä Kansallisteatteriin. Mainoksena Myllylän kokonkeittämä soppa oli napakymppi. Sisältö ei vain täsmännyt todellisuuden kanssa. Mutta niin käy harvoin kun ollaan tekemisissä ammattilaisharhan tuottajien, eli teatterilaisten kanssa.

Ylisanojen viljelystä ja tärkeyshenkilöiden nuolemisesta on tullutkin eräs teatterinjohtaja Myllyahon tavaramerkeistä. Esimerkiksi eräässä Kansallisteatterin esityksestä kertovassa televisiodokumentissa ohjelman aluksi kiiteltiin erityisesti Tasavallan Presidentin puolisoa, rouva Jenni Haukiota, joka istuu (kokoomuksen mandaatilla) myös teatterin johtokunnassa. Viesti on mennyt perille. Kansallisteatterilla on presidentillinen suojelus ja ikään kuin samalla oikeutus olla Ryhmäteatterin päänäyttämö ilman, että kukaan kyselisi Myllyahon tekemisten tai ohjelmiston perään, joka näyttääkin olevan mallillaan. Mutta jotain sieltä silti tuntuu puuttuvan, ihan kuin se jokin puuttuva pala piilottelisi esiripun takana ja varoisi näyttäytymästä siksi, ettei sillä ole päätä eikä häntää tarinoissaan - ehkä se kirkuu puseroonsa, siitä huolimatta, että tarjolla Kansallisteatterissa on sitä sun tätä klassikkojen ja aina ajankohtaisten kantaaottavien näytelmien lisukkeena periaatteella jokaiselle jotain.

Miksi näytelmiä sitten katsotaan ja erityisesti Kansallisteatterin? Ne ovat samaa viihdettä ja yhdessä kokemisen riemua kuin elokuvat ja muut julkiset esitykset, ja tarjoavat laiskalle lukijalle mahdollisuden pinnata omasta mielikuvutuksestaan astumalla valmiiseen pöytään nauttimaan sen antimista. Kansallisteatteri on maan paras ja isoin teatteri. Sinne riittää aina maksavia asiakkaita niin pikavisiitillä pääkaupungissa piipahtavista pariskunnista, kuin alueella asuvasta laajasta kulttuurikuluttajien joukostakin, vaikka esitykset olisivta mitä olisivat, kuten taannoinen Paavo Westerbergin (joku...X, en muista tarkkaan nimeä) Maailmojen.... Palataanpa Irmeli Niemeen, jonka mukaan näytelmissä ihminen on löyhästi tai kiinteästi liittynyt "joukkoon", jossa ihmiset vaikuttavat toisiinsa siten, että syntyy erilaisia komplikaatioita ja kriisejä. Hänessä voidaan nähdä milloin realistinen, milloin eeppinen kuva, symboli tai vaikkapa näky, oleellista on se, että hän puhuu ja liikkuu näyttämöllä ja että hänen käyttäytymisellään on jokin mielekäs yhteys ihmisen päivänpolttavaan todellisuuteen. Juuri näin käy oppikirjamaisesti myös Kansallisteatterissa, joka on hoitanut tämän osan mallikkaasti sääntöjen mukaan toiminnassaan.

Mutta se puuttuva palanen on se, mistä Irmeli Niemikin kantoi jo aikoinaan huolta, on kun näyttelijät ja teatterintekijät kuvittelevat liikoja itsestään ja käsissään olevan apparaattinsa maailmoja mullistavista voimista. Teatteri on ainoa taidemuoto, jossa ihmisen tila ja hänen ongelmansa ovat ilmaistavissa elävien ihmisten välityksellä. Niemi sanoi tämän harhauttaneen joitakin draamantutkijoita käsittelemään joitakin näytelmähenkilöitä ikään kuin he olisivat eläviä olentoja, joihin pätevät sellaisenaan tavallisten ihmisten käyttäytymistä koskevat lait. Osuvampi oli hänestä Ronald Peacockin edustama käsitys draamasta kuvakompositiona, jossa näytelmän tekijä laajentaa strukturaaliseen järjestykseen piirteitä, jotka elävissä ihmisissä ovat kenties vain heidän itsetuntemuksensa sirpaleita. Draaman todellisuus oli Peacockin mukaan sitä, että hän on kuvana totuudenmukainen, vakuuttava. Kun Niemen mukaan Freud näkee Sofokleen Oidipuksessa keskeisen esimerkin tutkimastaan inhimillisen käyttäytymisen muodosta, se ei johdu siitä, että Oidipus käyttäytyy kuin elävä ihminen, vaan siitä, että hänen hahmoonsa on tiivistetty vakuuttavaksi kuvioksi joukko inhimillisiä piirteitä, käyttäytymismalleja ja ajatuksia, joita todellisuudessa harvoin on yhdessä henkilössä puhtaaksiviljeltynä ja joita todellinen henkilö ei läheskään aina tiedosta.

On vaikea kuitenkin uskoa, että hehkutettu Susanna Kuparinen pyrkisi tähän samaan, ainakaan sen pohjalta, mitä on nähnyt hänen tekevän aiemmissa töissään. Ne ovat voineet vakuuttaa laajan teatterikansan mutta eivät minua. Siksi en ollut niiden joukossa, jotka ostivat liput (enkä olisikaan ollut, sillä missä on taiteen demokraattisuus: SIKAKALLIIT LIPUT) ennakkoon. Enkä aio ostaakaan, vaikka Myllyaho, josta on ikävällä tavalla tullut oman roolivaikutelmansa vanki, todennäköisesti ilmaantuu valtamedioihin taas alkusyksystä lirkuttelemaan hunajaisesti Kuparisen esitystä meidän päämme menoksi.