Suomalaismediat keskittyvät huolestuttavaa vauhtia

Teksti Harald Olausen

"Yhä suurempi osa lehdistöstä on yhä harvempien lehtitalojen käsissä. Suomessa ilmestyy kolmisenkymmentä päivälehteä ja noin 150 paikallislehteä. 2000-luvulla ne ovat keskittyneet kahdeksan ketjun käsiin. Kolmasosan kaikista sanomalehdistä omistaa Keskisuomalainen." -Toimittaja Heikki Hellman tänään kolumnissaan Hesarissa 26.5. 

Se että mediat keskittyvät muun maailman tapaan, ei ole uutinen. Mutta se ettei asia ole kiinnostanut tai huolestuttanut medioita valvovia viranomaisia on, varsinkin nyt, kun medioiden vallasta ja omistuksesta käydään kulissien takana veristä lopputaistelua paikasta auringon alla. Lopputaistelun näkyvä merkki on ollut jo pitkään keputaustaisen Keskisuomalaisen aggressiivinen laajentumiskampanja, ja Keskisuomalaisen johtaman Medialiiton yritykset horjuttaa sekä kyseenalaistaa alalla lähes yksinvaltiaana häärineen, ja verorahoilla tuetun Yleisradion asemaa.

Miten Ylelle käy nyt, kun sen toiminnasta vastaa perussuomalainen liikenneministeri? Entä saako Keskisuomalainen ostettua lopulta Herlinin osakkeet Sanomasta ja pääsee havittelemaansa monopoliin suomalaisessa mediamaailmassa? Nämä ovat kysymyksiä, joita Hellmanin olisi pitänyt esittää. Edellinen valtakuntia uudelleen jakanut mediataisto käytiin Lipposen I-hallituksen aikaan, kun Sanoma sai itselleen Nelostelevision. Medioiden keskittymisestä kirjoitti tänään toimittaja Heikki Hellman, Hesarin entinen kulttuuritoimituksen päällikkö, ja nykyisin median keskittymistä tutkinut tiedotusopin dosentti Tampereen yliopistossa. 

Mutta miksi vasta nyt Hellman on kiinnostunut medioiden keskittymisestä (tai Hesari hänen takanaan)? Vaikuttaa kummalliselta. Itse juttukin alkaa harmillisesti heti väärällä väittämällä: "Jokapäiväinen Hesarini on vankasti Sanoma-konsernin käsissä." Hellmanin jos kenen, pitäisi tietää erinomaisen hyvin taustoja tietäessään, että Hesarin omistuksesta on kiinnostunut Keskisuomalaisen lisäksi moni ulkomaalainenkin sijoittaja, ja että Herlin on halukas myymää, kunhan sopiva hinta, ja ostaja vain löytyvät. Hellman kirjoittaa, että KILPAILU- JA KULUTTAJAVIRASTO (KKV) ei ole puuttunut viime vuosien lehtikauppoihin. 

Näin hänen mukaansa siksi, että KKV tarkastelee ainoastaan kauppojen markkinavaikutuksia. Kun Sanoma osti Aamulehden ja Satakunnan Kansan vuonna 2020, virasto tyytyi vain ohimennen toteamaan, etteivät lehdet kilpaile samoilla markkinoilla: "Tänä keväänä Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto antoivat uuden medianvapaussäädöksen (EMFA). Asetus määrää, että media-alan keskittymiä ja yrityskauppoja on alettava valvoa myös median moniarvoisuuden ja toimitusten riippumattomuuden näkökulmasta. Se tarkoittaa, että keskittymiseen on suhtauduttava nykyistä vakavammin", Hellman kirjoittaa.

Hellmanin kirjoitus käy varoituksesta. Mutta onko jo nyt liian myöhäistä? Sanomalehtien sisältö on kaventunut. Ns. vaihtojuttuja on jo 30-40 prosenttia. Samat jutut pyörivät erityisesti Keskisuomalaisen Sunnuntaisuomalaisessa Utsjoelta Hankoon eikä se ole kuluttajan eli lukijan tai toimittajien etu. Toimittajien määrä on laskenut kymmenessä vuodessa neljällätuhannella. Hellmanin mukaan tavoitteena on varmistaa yleisön pääsy erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä tarjoaviin mediasisältöihin. Hän epäilee, että asetus pakottaisi Suomenkin asettamaan yrityskaupoille ehtoja – esimerkiksi, ettei saa lakkauttaa ostamaansa lehteä.

Minusta Helmanin kirjoitus on ikävällä tavalla kuitenkin yhtä tyhjän kanssa ja tekopyhä, koska hän unohtaa sen, että toimittajien despotian mureneminen ei välttämättä ole huono asia tiedonvälityksessä. Mainostajat ja suuri yleisö ovat jo siirtyneet verkkoon samalla, kun tavalliset lukijat voivat arvostella avoimesti yksin ja yhdessä kaikkea näkemäänsä, kyseenalaisten samalla perinteisinä tapoina ja totuuksina pidetyt tabut, joiden välittämisestä kansalle on aiemmin papiston etuoikeuksiin pyhään sanaan verrattavalla tavalla vastanneet, eliitin omista joukoista kasvaneet valtamedian tarkoin varjellut luottotoimittajat.

Enää tiedonvälityksen kanava ei kulje ihan yhtä suoraan ylhäältä omistajasta päätoimittajan kautta toimittajaan ja toimittajan kädestä kansalle, kuin aikaisemmin, ja sen on erittäin hyvä asia. Komentoketjun muutos on saanut kansalaiset hereille heidän huomatessaan, kuinka helppoa on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen netin aikana somessa. Ja se on se vaiettu ongelma, johon kenellekään ei tunnu olevan halua, eikä kykyä, ratkaista sitä. Kukaan ei halua myöskään puhua kyllästymisestä tähän, tai että media on aina ollut enemmänkin täynnä poliittista ja markkinahenkistä manipulointia kuin oikean tiedon levittämistä.

Koronakriisin aikana, ja viimeistään Ukrainansodan alettua, kansalaiset alkoivat opiskella uudenlaista medialukutaitoa ja monet ymmärtää, miten tärkeää on se, että puhutaan ja ajatellaan juuri niin, kuin vallassa olevat haluavat. Yhteiskuntia pitävät mediakratian avulla koossa erilaiset yhteiset huolenaiheet kuten sota, epidemiat, työttömyys ja ilmastokatastrofit. Hellman ei tästä mainitse sanaakaan, vaikka tämä on tärkeä sananvapaus-kysymys – nimenomaan ettei sitä ole. Sananvapaus on sama asia kuin valinnanvapaus. Ja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto, se ei ole sanavapautta; se ei ole lainkaan vapautta.

Se on sananvapausvalheeseen käärittyä orjuutta, käskyjä, asenteita ja vallan väärinkäyttöä. Juuri tästä on kysymys pinnan alla kytevästä taistelusta siitä, kenellä on oikeus tulevaisuudessa omistaa totuus ja vapaus puhua siitä myös Suomen medioissa. Valtamedia ei suostu taisteluitta vapaaehtoisesti luopumaan ikiaikaiseksi kuvittelemastaan oikeudesta rahastaa totuudella ja valvoa sen käyttöä. Valtamedia on voinut ennen Anonymouksen ja Wikileaksin aikaa hämätä ammattimaisesti ihmisiä, kertomalla vähän kaikesta, tai kaikesta sen verran, kuin se heille sopii ja "pinnallistamalla" todellisen ongelman näkymättömäksi.

On kuvottavaa lukea aina samoja (ja usein sekä pinnallisia että huonosti tehtyjä) juttuja eri lehdistä. Sama koskee myös Yleisradiota, jonka suurin ongelma tuntuu olevan myös näkökulman supistaminen sekä sanavapauden rajoittaminen ja eräänlainen itsesensuuri. Se näkyy mm. siinä, että Yle haastattelee aina samoja henkilöitä asiantuntijoina, tai kuten eilisessä Ylen radio Ykkösen Runo on vapaa-ohjelmassa, missä ohjelman juontajat Pietari Kylmälä ja Kaisa Pulakka ylimielisesti suorastaan rienasivat Jussi Halla-ahoa ja perussuomalaisia "antamalla tekoälyn kirjoittaa persuhaikuruno", mikä oli täysin mauton.