Suvaitsevaisuus vapaamielisyytenä?

Teksti:

Heta Alexandra Gylling

Yksilön vapauksista, oikeuksista ja velvollisuuksista ei ole Suomessa helppo keskustella, niitä kun ei ole koskaan oikein arvostettu. Tärkeintä näyttää olevan yhä sotkuisemman lakipykäläviidakon rustaaminen, jota sitten orjallisesti noudatetaan. Perinteittemme hengessä jatkuva ja maailman muutoksista piittaamaton säätely pitää yllä muutosvastarinnassa pyristelevää kristillis-kepulaista Suomea, jossa monilla ei näytä ole mitään käsitystä siitä, mitä keskusteleminen suvaitsevaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta voisi tarkoittaa. On päätetty, että ollaan joko suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan.

Erityisen vaikea näyttää olevan ymmärtää, että suvaitsevaisuus tai suvaitsemattomuus omassa henkilökohtaisessa elämässä on aivan eri asia kuin suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus yhteiskunnan tasolla. Omassa yksityisyydessä suvaitsemattomuus voi samaistua sallimattomuuteen ja valintoihin, jotka eivät ole hyväksyttävissä yhteiskunnan ja politiikan puolella. Meillä on oikeus säädellä yksityiselämäämme, mitä siinä sallimme ja mitä emme. Kyse on silloin siitä mihin ikään kuin lähdemme mukaan, mitä valintoja yksityisyydessämme teemme. Voimme tällöin ajatella suvaitsevaisuutta jonkinlaisena hyveenä tai paheena. Luonteenpiirteenämme, johon voimme olla joko tyytyväisiä tai tyytymättöminä yrittää laajentaa tai kaventaa suvaitsevaisuutemme rajoja.

Jos en suvaitse sitä, että joku istuu päivällispöydässä hattu päässä tai tuo puhelimensa lautasen viereen vaikkei kohtalokkaan tärkeää puhelua odotakaan, minun ei tarvitse sitä suvaita. Voin sanoa suoraan, ettei meillä moista sallita ja tarvittaessa pyyhkiä henkilön päivällisvieraslistasta. Voin itse pitää asennettani hyveenä - haluan pitää kiinni perinteisestä päivällispöytäetiketistä. Yhtä hyvin voin tuntea lievää ahdistusta ja pitää paheena sitä, etten ole halukas pitämään, ajan hengessä, päivällisen syöntiä mitäänsanomattomana ruokailutapahtumana. Joka tapauksessa voin vaikuttaa siihen, kenet kotiini kutsun eikä minun siinä asiassa tarvitse noudattaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteita. Kellään ei voi olla vapautta eikä oikeutta tulla kotiimme ruokituksi eikä vieraita valittaessa tarvitse noudattaa mitään tasa-arvon tai tasapuolisuuden kriteereitä. Huoltoyhtiön edustaja voi vaatia pääsyn asuntoon tarkastaakseen lämpöpattereiden tilan mutta hän tulee silloin omassa virallisessa roolissaan, hän ei tule vieraana kotiini, hän tulee vain asuntooni.

En voi kuitenkaan vaatia, että lainsäädäntö huomioi paheksuntani ja kieltää ravintoloissa istuskelijoilta vapauden pitää hattua päässä tai puhua aterian lomassa puhelimeen. Nykyään kun on ällistyttävän yleistä nähdä ravintolassa pariskunta, jolla ei näytä olevan mitään sanottavaa toisille, kumpikin vain tuijottaa lasittuneella katseella puhelintaan. Jos henkilökohtaisesti pidän tatuointeja uusbarbariana ja esteettisesti vastenmielisinä, se ei millään muotoa oikeuta minua vaatimaan yhteiskuntaa kieltämään nykyisen tatuointikulttuurin. Minun on parasta pitää mielipiteeni omanani eikä toisaalta muillakaan ole oikeuttaa lähettää lähetyssaarnaajaa käännyttämään minua selittämällä, että elän muinaisuudessa pitäessäni tatuointeja vankila- tai merimieskulttuurin ilmentyminä.

Tatuoinnit ja hattu päässä ruokapöydässä istuminen ovat suvaitsevaisuuden kannalta hyvin erilaisia esimerkkejä. Kotini yksityisyydessä minulla on täysi valta ulottaa paheksuntani sillä voin puuttua tilanteeseen, mikäli niin haluan. Jos kiellän vierasta pitämästä hattua enkä jatkossa edes kutsu häntä kylään, kyse on selvästi suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden rajanvedosta. Jos en kutsu jotakuta kylään koska hänellä on tatuointeja, tilanne on samanlainen. On täysin oma asiani millä perusteella jonkun kutsun ja millä perusteella jätän kutsumatta. Minulla voi olla erilaisia motiiveja, miksi jonkun kutsun tai en. Voin vilpittömästi haluta kutsua A:n koska hän on ystävämme, mutta voin tietysti myös kutsua B:n josta en erityisemmin pidä, jota en pidä ystävänä mutta joka saattaisi olla syystä tai toisesta hyödyllinen tuttavuus. Teemme asioita ja valintoja erilaisista syistä, hyvistä ja huonoista. Ratkaisevaa on se, että voimme ne itse tehdä ja itse olemme niistä myös vastuussa.

Jos päätän kutsua tatuoidun, hattupäisen ja puhelimensa kanssa yhteen kasvaneen herra X:n, se voi tarkoittaa, että olen päättänyt olla suvaitsevainen tai se voi tarkoittaa etten alunperin ole pitänyt koko asiaa merkitsevänä. Voin olla suvaitsevainen koska olen päättänyt olevan parempi vaihtoehto kuin suvaitsemattomuus tai koska uskon siitä olevan hyötyä, minulle tai jollekulle muulle. Jos en itse pidä tatuoinneista mutten anna niiden millään tavalla vaikuttaa suhtautumiseeni niiden kantajiin, asenteeni on indifferentti. Uskon, ettei asia minulle kuulu sen enempää kuin mikään muukaan henkilökohtainen koristautuminen. Olen ikään kuin immuuni tatuoinneille, hatun pitämiselle sisällä tai mille hyvänsä mikä edustaa yksilön omia valintoja.

Kokonaan toisenlainen tilanne olisi silloin, jos uskoisin, että tatuointeihin liittyy jotain moraalisesti väärää ja haluaisin tällä perusteella yhteiskunnan ne kieltävän. Voisin yrittää vedota ihmisihon pyhyyteen, jolloin pyrkimykseni kieltää tatuoinnit, olisi moralistinen eikä siten oikeutettavissa. Toisaalta voisin yrittää vedota terveydellisiin vaaroihin, joita uskoisin niistä aiheutuvan. Tällainen paternalistinen vetoomus ihmisten ymmärtämättömyydestä omasta hyvästään ei ole noin vain oikeutettavissa jos meillä on syytä uskoa, että heille on kerrottu, mahdollisista haitoista. Poikkeuksena tähän ovat tietysti lapset tai ne aikuiset, joita ei voi perustellusti pitää rationaalisina moraaliagentteina ja siten kyvykkäinä päättämään itseään koskevista asioita.

Vetoomukset kieltää jotain paternalistisin perustein vaativat yleensä huolellista tarkastelua sillä ne saattavat helposti edustaa oikeutetun paternalismin kaapuun piilotettua moralismia. Jos joku vastustaa parantumattomassa tilassa olevan potilaan halua kuolla nyt mieluummin kuin myöhemmin, henkisten tai fyysisten kärsimysten saattelemana, on silkkaa moralismia väittää, että henkilö ei oikeasti voi haluta kuolla. Hullunkurisimpana perusteluna mitä itse olen eutanasiakeskustelussa kuullut, joku vakavasti ehdotti, että kuolinapu pitää kieltää koska parin päivän päästä huomenna sitä nyt toivonut ja jo poispäässyt potilas olisi saattanut tulla toisiin ajatuksiin ja katuisi päätöstään. Jos hän on se valinnut ja on joka tapauksessa toivottomassa tilanteessa, ei ole mitään syytä epäillä toiveen aitoutta. Ennen kaikkea, kuolleet eivät kadu enää mitään.

Suvaitsevaisuudesta puhuminen tarvitsee viitekehyksensä. Suvaitsevaisuuden edellytyksenä, erityisesti monikulttuurisissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa, on ainakin jonkinasteinen vapaamielisyys. Yhteiskuntafilosofisin termein puhuttuna vapaamielinen liberalismi. Puhuessani suvaitsevaisuudesta ja liberalismista viittaan kahteen vapaamielistä liberalismia määrittävään periaatteeseen. Ensinnäkin yksilö nähdään ensisijaisena suhteessa yhteisöön. Yhteisö on yksilöä ja hänen hyvinvointiaan varten, eikä yksilöä tule uhrata tietynlaisen yhteisöllisen arvomaailman tai elämäntavan tavoittelemiseksi. Äärivaihtoehtoina tämänkaltaiselle yksilöajattelulle on kollektivismi ja sitäkin äärimmäisempänä totalitarismi, jossa kaikki yksilöllisyys ja omaehtoinen ajattelu on kielletty. Jokaisen tuntema esimerkki on tietysti Pohjois-Korea. Siellä ei yksilöllisyydellä koreilla, ei ainakaan kukaan muu kuin Kim Jong-Un, joka jostain narsistisesta tai muusta mielenhäiriöstä johtuen pitää enemmän ydinaseleluistaan kuin nälkäänäkevistä maalaisistaan.

Vaikka yhteiskunnan enemmistö haluaisi kaikkien jäsentensä olevan aktiivisia uskonveljiä ja -sisaria, hehkuvan punaisia kommunisteja tai kaikesta kuluttamisesta luopuneita ekoihmisiä, se ei ole oikeutettu kieltämään mielipiteenvapautta ja pakottamaan kaikkia samaan elämäntapaan eikä edes olemaan kritisoimatta enemmistön valintoja. Kuten John Stuart Mill oivalsi jo 1800 -luvulla, demokratia ei oikeuta enemmistön tyranniaa vaan vaatii suojakseen sääntöjä, jotka turvaavat toisinajattelijoiden vapauden. Hän oli vakuuttunut siitä, että yksilö ja yhteiskunta voivat kukoistaa, vain mikäli erilaiset arvomaailmat ja uskomukset saavat kilpailla keskustellen keskenään siten, ettei kenenkään vapautta rajoiteta, ellei hän itse pyri rajoittamaan muiden vastaavaa vapautta.

Mill muotoili kirjassaan On Liberty (1859) tunnetun ja paljolti siteeratun kantansa vapauden ja muiden arvojen suhteesta seuraavasti:

Ainoa oikeutus vallankäytölle sivistyneen yhteisön jäsentä kohtaan vastoin hänen omaa tahtoaan on muille ihmisille aiheutuvan vahingon estäminen. Hänen oma hyvänsä, sen paremmin fyysinen kuin moraalinenkaan, ei riitä pakon perusteeksi. Häntä ei saa pakottaa tekemään jotakin tai jättämään jotakin tekemättä vain siksi, että se olisi hänen omaksi hyväkseen tai että se olisi muiden mielestä järkevää tai oikein. Nämä ovat hyviä syitä varoittaa häntä, yrittää järkisyillä saada häntä muuttamaan mieltään, suostutella häntä tai pyytää vakavasti häntä luopumaan päätöksistään, mutta ne eivät tarjoa riittäviä perusteita hänen pakottamiselleen eivätkä hänen rankaisemiselleen. Pakkovallan ja rangaistuksen oikeutus edellyttää sitä, että ehkäistäväksi haluttu toiminta tuottaisi pahaa todennäköisesti jollekulle muulle. Ainoa osa yksilön käyttäytymistä, josta hänen on vastattava yhteiskunnalle, on se osa, joka koskee muita. Siinä käyttäytymisen osassa, joka koskee vain yksilöä itseään, hänen riippumattomuutensa on, synnynoikeutena, ehdoton. Itsensä suhteen, oman ruumiinsa ja sielunsa suhteen, yksilö on suvereeni.[i]

Toinen vapaamielistä liberalismia määrittävä periaate on, ettei sillä on suoraa yhteyttä taloudelliseen liberalismiin, joka voi olla arvomaailmaltaan hyvinkin konservatiivista. Talouden vapauden äänitorvet ovat usein kiinnostuneita vain siitä, ettei valtio rajoita kaupankäyntiä tai muuta taloudellista toimintaa eikä pakota veronmaksajia osallistumaan huono-osaisten auttamiseen. Tämä aidon mahdollisuuksien tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hylkäävä taloudellisen vapauden aate löytyy sekä liberalismin äärimuodosta, libertarismista kuten sitä filosofiassa kutsutaan, että konservatismista. Käsitteellisesti epätäsmällisemmässä arkikeskustelussa libertarismiin usein viitataan uusliberalismina.

Vapaamielinen liberalismi ja perinteiden merkitystä korostava konservatismi ovat arkkivihollisia eivätkä ainakaan äärimuodoissaan mahdu saman pöydän ääreen. Paras esimerkki tästä lienee tämänhetkinen amerikkalainen sisäpolitiikka missä republikaanit eli konservatiivit ja demokraatit eli liberaalit (joista useimmat eurooppalaisessa mittapuussa ovat hyvinkin konservatiivisia) jakavat äänestäjäkunnan tunteita nostattavissa kysymyksissä. Erinomainen esimerkki on abortti. Nuorelta alabamalaisnaiselta kysyttiin miksi hän, kouluttamattomana, huonopalkkaisena naisena äänestää Donald Trumpia. Vastaus oli hämmentävä. Hänestä demokraattien vaaliohjelma terveydenhuollosta, verotuksesta, minimipalkasta ja monesta muusta kysymyksestä oli parempi Trumpin ja muiden konservatiivien tarjoama vaihtoehto, mutta hän ei voinut edes harkita äänestävänsä demokraatteja, he kun kannattavat aborttioikeutta. Vastaavasti, kukaan liberaali vapaamielinen uskonnoton äänestäjä ei voi harkita äänensä antamista kiihkouskovaiselle republikaanille, jolle aseenkanto-oikeus on pyhä ja joka flirttailee Ku-Klux-Klanin kanssa.

Nyt on syytä kysyä, pitäisikö meidän (jotka kannatamme aborttioikeutta) ajatella, että alabamalaisnainen oli suvaitsematon kun hän yhden vaivaisen mielipide-eron takia oli valmis kannattamaan kaikenlaista trumpilaista perinteisen konservatiivista politiikkaa jota republikaanit ajavat.

Kysymys on ongelmallinen ja vastaus nähdäkseni riippuu siitä, minkälaisten arvojen kannattajalta asiaa kysytään. Ei ole välttämättä perusteltua pitää häntä sen enempää suvaitsevaisena kuin suvaitsemattomanakaan, sillä hänelle kysymys abortista on koko hänen arvomaailmansa perusta ja siten ensisijainen moraalikysymys. Hänen uskomusjärjestelmässään abortti on aina moraalisesti väärin ja verrannollinen viattoman aikuisen ihmisen tappamiseen. Jos murha on kielletty, abortinkin pitää olla kielletty, sanoo hänen uskontoonsa perustuva kantansa. Ja ihminen ei voi "suvaita" ehdotonta moraalista vääryyttä. Hänen uskomus- arvojärjestelmässään sikiön abortoiminen on aina ja ehdottomasti väärin.

Me toisinajattelijat voimme tietysti yrittää selittää hänelle sikiöiden ja aikuisten itsellisten olentojen eroa tai viitata muihin sekä tiedollisiin että uskomuksellisiin seikkoihin mutta emme varmaankaan häntä vakuuta. Mitkään tiedolliset väitteet eivät saa häntä luopumaan kannastaan, koska hänen näkemyksensä ei perustu tieteelliseen tietoon. Kysymys on joko uskomuksesta, "hän uskoo, että abortti on verrannollinen murhaan" tai omaksutusta dogmista "pappi on kertonut, että abortti on murha ja pappi tietää totuuden".

Tilanne on tietyssä mielessä sama kuin jos äärikonservatiivi yrittää vakuuttaa meille, että on pienempi paha, että kuolemanrangaistuksessa viaton teloitetaan kuin että ketään ei rangaista. Konservatiivi voi väittää, että näin on koska hän uskoo että näin on. En osaa edes kuvitella miten hän pystyisi osoittamaan väitteensä todenperäisyyden. Usko on uskoa ja tieto on tietoa. Olisi outoa yrittää vaatia, että meidän pitäisi suvaita ihmisten satunnainen pahoinpitely, kidutus, ja kuolemanrangaistukset (jos ja kun emme ole amerikkalaisia republikaaneja) vain vetoamalla vaikkapa siihen, että "jokainen säädyllinen ihminenhän tämän ymmärtää". Moni amerikkalainen uskoo, että poliisien rajut otteet erityisesti mustien ja latinoiden pidätyksissä ovat "aiheellisia", kidutus pitäisi terroristiksi epäiltyjen kuulusteluissa sallia ja kuolemanrangaistus on välttämätön oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi. Ongelmana vain on, että näkemyksemme säädyllisyydestä eroavat ja siksi myös suvaitsevaisuuden rajat vaihtelevat puhujan myötä.

Kysymys on toisen näköinen, kun vaihdamme puhujan arvo- ja uskomusmaailmaa. Me, jotka uskomme, että sikiöt eivät ole verrattavissa persooniin, olioihin, jotka ovat omalla identiteetillään olemassa ja ymmärtävät oman olemassaolonsa yksilöinä, sikiöiden tappamista ei voi verrata murhaan. Alabamalaisnaisen kaltainen konservatiivi ei pysty vakuuttamaan meitä omasta kannastaan, jos emme usko jumalallisiin sääntöihin tai pappien puheisiin. Sen sijaan voisimme periaatteessa sanoa, ettemme voi suvaita ja hyväksyä kuolemanrangaistusta (emme voisi äänestää sen puolesta) sillä ensinnäkään tuomioistuimen erehdystä ei voi korjata ja toiseksi, sivistysvaltio ei voi olla oikeutettu teloittamaan jäseniään. Pystymme perustelemaan miksi emme voi hyväksyä kuolemanrangaistusta sen sijaan, että esittäisimme kategorisen eli ehdottoman väitteen, joka perustuu uskomukseen. Toisin sanoen väitteen, joka nojaa yksinomaan uskonnolliseen autoritaariseen käskyyn ja tottelevaisuuteen.

Edellä esitin, että voisimme periaatteessa sanoa. ettemme voi suvaita kuolemanrangaistusta. Paino on sanalla periaatteessa. Ja tämä johtuu toisesta piirteestä, joka liittyy suvaitsevaisuuteen. En nimittäin voisi myöskään sanoa, että sallin kuolemanrangaistuksen käytön Amerikassa. En voi sallia enkä sen paremmin suvaitakaan mitään mihin en voi millään tavalla vaikuttaa tai edes yrittää vaikuttaa. Voin sanoa, että kuolemanrangaistuksen käyttö on sietämätöntä ja epäinhimillistä, voin toivoa, että yhä useampi osavaltio luopuisi siitä, mutta muuta en voi. Samalla tavalla voin sanoa, että on kammottavaa miten paljon murhia ja väkivaltaa on maailmassa. Ainoa mitä voin tehdä on vain itse pidättäytyä siitä ja yrittää, jos tilaisuus tulee, puhua väärinä pitämistäni asioista. Voin omalla yhteiskunnallisella aktiivisuudellani yrittää muuttaa asioita parhaaksi näkemälläni tavalla, mutta en voi vaatia, että ne muuttuisin toiveideni mukaisiksi.

[i] J.S. Mill, Three Essays: On Liberty, Representative Government, The Subjection of Women. Toim. R. Wollheim, Oxford University Press, 1975, ss. 14-15.