Taitetun indeksin kärsimysnäytelmän pääosassa vappusatanen kummittelee

Teksti Harald Olausen

Viime aikoina poliittiseen keskusteluun on hiipinyt kuin varkain taas uudelleen taitettu indeksi, joka kuumensi tuntoja Lipposen hallitusten aikaan 1990-luvulla. Tänään molemmat iltalehdet mainitsivat jutuissaan taitetun indeksin. Käytännössä se aikoinaan syntyessään tarkoitti sitä, että SDP myi kokoomuksen edessä vallankipeyttään yhden pyhimmistä arvoistaan, puolustaa köyhempiä ja maksatti muista pohjoismaisista veljespuolueista poiketen laman kustannukset köyhillä jättäen rikkaat rauhaan.

SDP ei ole niitä rehellisimpiä puolueita eikä osaavimpia, kun on kyse talouspolitiikasta. Lisäksi SDP:llä on kasapäin muitakin ongelmia, kuten keskinkertaiset ja mielikuvituksettomat poliitikot:

- https://www.digivallila.com/l/sdp-n-bermudan-kolmio-marin-kiuru-rinne/

Samoin muulla vasemmistolla on sekä älyn että mielikuvituksen krooninen puutostila:

- https://www.digivallila.com/l/mika-vasemmistoa-vaivaa/

Taitetun indeksin todellinen isä on SDP:n uustannerilainen ideologi, Paavo Lipponen. Jos SDP ei olisi niin aatteeton ja henkisessä konkurssissa Lipposta ei olisi valittu puheenjohtajaksi kriisitunnelmaisessa ylimääräisessä puoluekokouksessa 1993. Kukaan ei osannut aavistaa, että Lipponen jatkaisi porvarihallituksen kovaa talouspolitiikkaa ja valmentui itse kovapalkkaiseksi venäläisen energiateollisuuden poliittiseksi lobbariksi työssään. Lipposen COSMOPOLIS-yhtiö ja sen liitännäiset tienaavat pari miljoonaa euroa vuodessa ja niillä on oma asiamies, Tapio Pekkola Genevessä Sveitsissä.

Kerrataanpa hieman menneitä, sillä keväällä 2007 SDP oli onnettomasti valinnut juuri sen kadunpätkän, joka päättyi umpikujaan. Tehdyt poliittiset valinnat kuihduttivat uskottavuutta, vaikka puolueen pintaa oli tuunattu markkinakoristein. Virheitä yhdisti uusliberalismin kertakaikkinen myrkky, sitä SDP oli kulauttanut huumaavan annoksen. Uusliberalistien, siis yltiömarkkinauskoisten, hellittämätön taistelu oli nostanut rahan vakauden turvaamisen yhteiskuntapolitiikan tärkeimmäksi kysymykseksi. Ihmiset ja ympäristö jäivät politiikan marginaaliin.

Lipponen ei ymmärtänyt talouspolitiikasta mitään, vaan antoi sen suosiolla kovan linjan markkinaliberalismia edustaneelle kokoomuksen oikeistosiiveä edustaneelle valtiovarainministeri Iiro Viinaselle. Kokoomus sai mitä halusi ja SDP menetti tässä vaihtokaupassa enemmän kuin osasi aavistaa. Kannatus tippui erässä vaiheessa nyky-kepun lukuihin 13 prosenttiin. Köyhät kostivat. Presidentinvaaleissa Lipponen jäi hännille, jopa vasemmistoliiton puheenjohtajan, Paavo Arhinmäen taakse vaivaisella 7 prosentillaan äänistä Niinistön purjehtiessa käytännössä oikeistotuulten saattelemana ilman todellista vastusta ennätysmarginaalilla presidentinlinnaan.

Taitettu indeksi on SDP:lle hieman sama kivi kengässä kuin ensimmäisissä vaaleissa 1907 Tannerin ja Edvard Valppaan keksimä lupaus kansaneläkkeestä kaikille. Molemmat ehdotukset olisivat käytännössä olleet mahdotonta toteuttaa ja olisivat ajaneet maan konkurssiin, mutta propagandavälineinä ne toimivat hyvin. Myöhemmin taitettu indeksi synnytti persuilmiön ja takasi heille vuoden 2011 vaaleissa sen unohtumattoman kuuluisan Jytkyn, mikä muutti ensimmäistä kertaa radikaalisti suomalaisen poliittisen maantieteen äkkiarvaamattomaksi taistelukentäksi vieden aluksi SDP:ltä sen maakuntien miesäänestäjät ja myöhemmin samoin kepulta, joka nyt korisee kuolontuskissaan jääden pelkäämäkseen 10 prosentin apupuolueeksi.

- https://www.digivallila.com/l/demarit-saavat-syyttaa-perusilmion-syntymisesta-omia-valheitaan/

Miksi sitten köyhiä piti kyykyttää ja nimenomaan demareiden toimesta kun muualla maailmalla näin ei tapahtunut Espanjaa, Kreikkaa ja Saksaa lukuunottamatta? Uusliberalismi vakiinnutti asemansa suomalaisessa talouspolitiikassa Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana helmikuussa 1996. Tuolloin hallituksen neuvotteluissa sovittiin ilman minkäänlaista poliittista valmistelua valtiontalouden lisäsäästöistä. Sateenkaarihallituksen talouspolitiikan tavoitteeksi oli määritelty kevään 1995 hallitusohjelmassa työttömyyden puolittaminen vaalikauden aikana.

Homma ei olisi toiminut vanhoilla eväillä perusteltiin. Tämän toteuttamiseksi tarvittiin nopeaa talouden ja viennin kasvua, investointien ja kulutuksen lisäystä, ja tuotantorakenteen monipuolistamista sekä työvoimavaltaisten palvelualojen vahvistamista; hallitusohjelmassa oli sitouduttu vähintään 20 miljardin markan säästöohjelmaan, joka vastasi tuolloin noin kymmenen prosenttia valtion budjetista.Suomi oli konkursissa ja talous yksi. Kannattava Venäjän kauppa oli menetetty ja maa ei ollut vielä EU:n jäsen.

Suomi oli neuvoton. Lipposen I-hallituksesta eroamaan pakotettu II valtiovarainministeri Arja Alho arvelee Suomen liittymisen ensimmäisten joukossa kesällä 1995 raha- ja talousliittoon syntyneen enemmänkin Paavo Lipposen ja valtiosihteerinä silloin toimineen Raimo Sailaksen päähän pistosta kuin huolellisesta valmistelusta. Alhon mukaan säästöt vuonna 1996 katkaisivat hyvinvointiyhteiskunnan selkärangan, kuntien peruspalvelujen rahoituksen.

Taitettu indeksi on edelleenkin häpeäpilkku SDP:n historiassa, joka ei jätä perusdemaria rauhaan vieläkään. Tänään Ilta-Sanomissa otsikoitiin kansanedustaja Kimmo Kiljusen eläkealoitteesta "En todellakaan tue Kimmon ehdotusta", jonka allekirjoitti 22 demarikansanedustajaa, joukossa molemmat varapuheenjohtajat Matias Mäkynen, jonka lausumaa Ilta-Sanomat lainasi juttuunsa, ja Niina Malm. Kiljunen yritti paikata SDP:n valehtelijan mainetta Rinteen vappusatasen surkeassa kohtalossa pitämällä pientä hiillosta vappusatasen päällä, onhan puolentoista vuoden päästä jo seuraavat vaalit, jossa tullaan pääministeripuoluetta hiillostamaan sen uskottavuutta kyseenalaistamalla ikävällä tavalla juuri tällä kysymyksellä.

Mikä oli Kiljusen operaation tarkoitus? Yrittää muistuttaa SDP:tä sen alkuperäisestä tehtävästä edistää tasavertaisuutta ja toimia niiden puolesta, joilla ei ole vahva edustus ja ääni maan halinnossa ja taloudessa. Kiljusen lakialoite tähtää eläkeläisten elintason kehityksen turvaamiseen ja köyhtymisen ehkäisemiseen palauttamalla puoliväli-indeksi työeläkkeisiin. Siirtymä esitetään toteuttavaksi siten, että 2/3 vuosittaisesta korotusvarasta suoritetaan kaikille euromääräisesti samansuuruisena ja 1/3 prosenttikorotuksena, mikä suosisi Kiljusen mielestä pienten ja keskisuurien eläkkeiden saajia ja tasoittaisi näin tulonjakoa juuri sillä tavalla, millä SDP on aikaisemmin profiloitunut taloudellisen tasa-arvon ajajana 50-luvulta lähtien.

Hyvä kysymys on se, miksi tämä ei kelpaa muille sosiaalidemokraateille? Miksi he eivät näe asiaa tärkeänä tämän ihmisryhmän kannalta? Idea oli saada alle 1400 euron eläkkeisiin 100 euron korotus ja selvittää eläkkeiden taitetun indeksin palauttaminen (pysyvästi tai välivaiheena koko vappusatasen toteutttamiseksi) puoliväli-indeksiksi. Surkuhupaisesta vappusatasesta toteutui juuri ja juuri 20 euroa - kosmeettista eli hyvin demarimaista ja näyttää jo nyt pahalta ensi eduskuntavaaleja silmälläpitäen. Eivätkä demarit voi syyttää seurauksista siitä muita kuin itseään, sillä SDP:n puoluekokous 2017 hylkäsi aloitteen taitetun eläkeindeksin muuttamisesta.

SDP ei toteuta omia vaalilupauksiaan. Ei ole vaikea ennustaa demareiden kannatuksen kärsivän tästä. Siitä huolimatta demarit venkoilevat asian suhteen, jolla he saivat ratkaisevat 10.000 ääntä, jolla pääsivät pääministeripuolueeksi. Edellä siteerattu Ilta-Sanomien otsikko kuvaa hyvin puolueen valheellisuutta "En todellakaan tue Kimmon ehdotusta". Se on Matias Mäkysen (josta olen kirjoittanut aiemmin digivallilaan:-- https://www.digivallila.com/l/olisiko-tassa-stalinviiksessa-urpossa-sdp-n-seuraava-puheenjohtaja/ ) suusta, joka kertoo poliittisista ristiriidoista puolueen sisällä, mutta myös siitä poliittisesta skitsofreniasta, josta puolue kärsii kuin kroonisena taitetun indeksin jälkeisestä krapulasta.

Iltalehti pani vielä paremmaksi. Siellä SDP:n varapuheenjohtajat ovat saaneet isoilla kuvilla varustettuna ristiriitaiselle käyttäytymiselleen melkein koko aukeaman. Teksti on kylmää kyytiä entiselle työväenpuolueeksi itseään mainostaneen puolueen köyhimmille kannattajille, jos niitä nyt enää edes on. Varapuheenjohtajat sanovat, etteivät kannata pienten työeläkkeiden nostamista eläkerahastojen tuotoilla, vaikka ovat allekirjoittaneet Kiljusen paperin. Ota tästä nyt selvää. Selitystä, valehtelua ja taktikointia köyhän kustannuksella - sitä tyypillistä demarivalehtelua, mitä tuntuu riittävän kyllästymiseen saakka.

Syykin on selvä: SDP on pahassa kusessa. Teki se mitä tahansa, se tekee väärin ja pettää lupauksensa ja kannattajansa. Niin se on tehnyt Lipposen ensimmäisen hallituksen ajoista lähtien. Jo hallitusohjelmaa laadittaessa säästöjen valintavalta luisui puolueilta valtiovarainministeriölle ja on pysynyt noista ajoista tiukasti vmm:n poikien käsissä. Vaikka ministeriön virkatyönä valmistelemissa muistioissa vältettiin puuttumista säästöjen yhteiskuntapoliittisiin painotuksiin, se ei silti estänyt ministeriön johtavia virkamiehiä toimittamasta hallitusneuvotteluihin säästötoimenpiteiden listaa. Budjettipäällikkö Raimo Sailas ja apulaispäällikkö Erkki Virtanen olivat valmistelleet silloin jo hyvässä ajoin virkamiestensä avustuksella leikkauskohteita.

Valtiovarainministeriö sai vain muutama kuukausi Lipposen hallituksen valtaantulon jälkeen tuoreen talouspolitiikan valmistelusta vastaavan neljän miehen ryhmän; Sailas, Åkerholm, Virtanen ja Hetemäki. Vajaan kahden vuoden kuluttua kesällä 1997 toimittaja Johanna Korhonen (HS:n kuukausiliite) jo väitti heidän käytännössä käyttävän yksinvaltiaasti Suomen talouspoliittista valtaa. Näin oli Korhosen mukaan päässyt käymään siksi, että ministeriön johto oli viime vuosina yksimielisenä suosinut talouspolitiikkaa, jonka päätavoitteena oli uskottavuus niin sanottujen markkinavoimien silmissä.

Ministeriön ajattelutavan Korhonen katsoi muistuttavan monetarismiksi nimettyä talousoppia, joka korostaa rahan arvon vakautta, hidasta inflaatiota ja sitä, että taloutta ohjaavat markkinat, ei julkinen valta. Pääministeri Paavo Lipposen entinen taloudellinen neuvonantaja ja SDP:n harvoihin älyköihin laskettu, Pentti Puoskari, kertoo, miten talouspolitiikan piinaviikkoa edelsi valtiovarainministeriön korkeiden virkamiesten salaa muilta ministereiltä valmistelema vallankaappaus kirjassaan Laman varjo ja sateenkaari: talouspoliittinen päiväkirja 1900-luvulta (Edita 2002):

"Tavallisesti neuvottelut menokehyksistä ja budjetista etenevät siten, että valtiovarainministeri ja kukin sektoriministeri virkamiehineen käyvät ensin kahdenkeskiset neuvottelut ja vasta sen jälkeen pidetään koko hallituksen neuvottelu. Niinpä muut ministerit kokivat tietysti ilkeän järkytyksen, kun hallituksen kehysneuvottelu äkisti ilmoitettiin pidettäväksi muutaman päivän varoitusajalla ja ilman kahdenkeskisiä valmistavia neuvotteluja. Lipponen kertoi tv:ssä muiden ministerien hämmästykseksi, että aikaistetussa kehysriihessä on tarkoitus toteuttaa yli kymmenen miljardin lisäleikkaukset jo aiemmin sovituista. Helsingin Sanomien toimittajat jatkoivat maanantaina samalla linjalla ja pian koko valtakunnassa kohistiin siitä, että hallitus toteuttaisi aiemmin päätettyjen 20 miljardin leikkausten lisäksi vielä 12-14 miljardin markan lisäleikkaukset."

Pentti Puoskari kuvaa kirjassaan elävästi, miten kyse oli sekaannuksesta, joka syntyi vahingossa. Mistään tällaisista leikkauksista ei tietenkään ollut kysymys. Kyse oli informaatiokatkoksesta ja ylireagoinnista, mutta Alho, joka ei ollut tehtäviensä tasolla muuta kuin medioiden liehittelyssä ja puolueensa sisällä eri kuppikuntien välisissä riitelyissä suututtaen koko silloisen SDP:n eduskuntaryhmän, oli ollut myös täysin pimennossa yllätysiskun valmistelussa ja nousi siksi vastustamaan suunnitelmaa saaden Lipposen raivoihinsa ja päättämään entisen tukijansa potkuista yhdessä silloisen avustajansa Jorma Westlundin kanssa:

"Alho vastusti näkyvästi myös valtionosuuksien leikkauksia, joka muodostui suunnitelman vaikeimmaksi osaksi hallituksen kannalta, koska sen tullessa julki hallitusta syytettiin kunnille antamansa lupauksen pettämisestä. Viikon tapahtumista pelattiin kuitenkin vielä jännittävä jälkipeli, kun Lipponen syytti sotkusta mediaa ja Alho arvosteli virkamiehiä väärien tietojen jakamisesta. Virkamiesten puolelta Alholle esitettyä vastausta kuvattiin painokelvottomaksi, toimittaja Pekka Vuoristo kertoi (HS 10.2.96) jättämättä sijaa lähteen arvailulle. Keskustelun kuluessa Alhon eritysavustaja, toimittaja Antti Marttinen vertasi talouspolitiikan tekemisen meininkiä pahimman suomettumis - ja taistolaiskauden tapoihin ulkopolitiikassa."

Puoskarin mukaan Lipponen kelpuutti hallitukseensa molemmat vasemmistopuolueet, jotka olivat kritisoineet porvarihallituksen leikkauksia ja talouspolitiikkaa kovaan ääneen. Kritiikki oli mennyt helmikuussa 1992 niin pitkälle, että 39 opposition kansanedustajaa vaati Ahon, Viinasen ja Kanervan asettamista vastuuseen työttömyydestä valtakunnanoikeudessa. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Claes Andersson ja SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman olivat allekirjoittajien joukossa. He joutuivat kuitenkin nielemään Lipposen hallituksen ministereinä 24 miljardin markan leikkaukset:

"Lipposen hallitus päätti säästää heti ensi töikseen valtion menoista 20 miljardia markkaa. Nuo säästöt olivat Viinasen ehto sille, että hän lähti Lipposen hallituksen talouspolitiikan takuumieheksi. Uimosen mukaan Lipponen suhtautui rahoitusmarkkinoiden paineisiin haudanvakavasti. Hän oli käynyt ennen pääministeriksi tuloaan Lontoon Cityssä asti selostamassa näkemyksiään Suomen lähivuosien talouspolitiikasta ja siitä, millaiseen linjaan SDP aikoi sitoutua. Vaikka Viinasen tulo hallitukseen oli melkoinen pommi monien vasemmistopoliitikkojen lisäksi lukuisille muille suomalaisille, siinä ei ollut mitään erikoista asioita tarkkaan seuranneille."

Puoskari kijoittaa, että jo ennen vaaleja oli nimittäin nähtävissä, ettei Lipposen kritiikin kärki vaalitaistelussa kohdistunut Viinaseen henkilökohtaisesti eikä hallituksen säästöjen määriin. Lipponen veti tarkoituksellisesti maltillista linjaa porvarihallituksen leikkausten arvostelussa tietoisena siitä, että voisi joutua jatkamaan niitä vaalien jälkeen. Lipponen puhui 20 miljardista. Luvut olivat peräisin Työväen taloudellisen Tutkimuslaitoksen johtajalta Jukka Pekkariselta:

"Lipponen puhui itsekin avoimesti säästöjen välttämättömyydestä ja valmisteli puoluettaan niihin. Sellainen avoimuus, jota Lipponen osoitti ennen vaaleja, oli harvinaista pääministeriksi pyrkivältä puoluejohtajalta. Sitä ei vain tiedetty, että Viinanen ja Lipponen olivat käyneet keskenään kulissien takana harvakseltaan keskusteluja taloudesta siitä lähtien, kun Lipposesta oli tullut SDP:n puheenjohtaja. Viinanen oli valottanut Lipposelle valtiontalouden tilaa näissä tapaamisissa ja varoitellut häntä lyhytnäköisyydestä eli naulaamasta itseään kiinni sellaisiin linjauksiin, jotka hän voisi löytää myöhemmin edestään."

Risto Uimonen kirjoittaa kirjassaan Iiro Viinanen - henkilökuva (Minerva 2010) selkeästi ja avartavasti Lipposen hallituksen talouspoliittisen linjan syntyvaiheista. Tästä voi päätellä, että Lipponen ei ujuttanut tietoisesti uusliberalismia sosialidemokraattiseen talouspolitiikkaan. Hän vaikutti olevan enemmänkin hämillään ja yllättynyt valtiontalouden huonosta tilasta ja kansainvälisen talouskriisin vaikutuksista Suomen talouteen. Keinot olivat vähissä. Lipposesta tuli tannerilainen käytännön poliitikko, jolle valtion etu ja rahakirstu oli tärkeintä samalla kun hän unohti SDP:n perinteisen kannattajakunnan ja käveli heidän ylitseen matkallaan kohti kokoomusta luomalla taitetun indeksin.

Mutta mikä tämä demareiden valheet paljastava taitettu indeksi oikein on? Se on rakenteellinen jarru pitää köyhät köyhinä. Ei ihme että se herätti aikoinaan niin kovaa vastustusta. Taitettu indeksi otettiin käyttöön kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen kerran se otettiin käyttöön vuonna 1996 työeläkeuudistuksen yhteydessä, kun laskentatavan piiriin otettiin 65 vuotta täyttäneet. Toisessa vaiheessa taitettu indeksi tuli koskemaan myös alle 65-vuotiaita. Tämä tapahtui vuoden 2005 alussa voimaan tulleen työeläkeuudistuksen yhteydessä.

Ennen uudistusta työeläkekorotusten laskentaan vaikuttivat painoarvoltaan yhtä paljon sekä hintojen muutos 50 % että palkkojen muutos 50 %. Taitetun indeksin vaikutuksesta painoarvot taas ovat: hintojen muutos 80 % ja palkkojen muutos 20 %. Siinä on kuitenkin ongelma. Se laukaisisiko se työeläkkeiden korottamistarpeet myös yleisimmissä tuloryhmissä, kuten oikeistopiirit varoittavat, on pelkkää ekonomistien itsensä keksimää satuilua.