Takapihojen Voltaire Tapani Kinnunen is Back – luojan lykky suomalainen kirjallisuus saattaa vielä pelastua...

Teksti Harald Olausen

"Poliisimies on minussa syvällä."

-Suomen Poliisijärjestöjen liiton puheenjohtaja Jonne Rinne Demokraatin haastattelussa 19/21

Tämä on kertomus Suomen ainoasta katu-uskottavasta runoilijasta  Kinnusesta, jonka luultiin kadonneen Riihimäen junassa vessaan. Kinnusen katoaminen aiheutti oitis otsonikadon ja hengitysvaikeuksia vapaiden sielujen hengittää ummehtunutta Suomen kulttuuri-ilmastoa keuhkoihinsa. Tämä on kertomus siitä, kun Kinnunen is back yleisön pyynnöstä ja aikoo voittaa ensimmäisenä kuulapäänä kirjallisuusnobelin ruotsalaishomojen kiusaksi. Vaviskaa pohjoiskarjalalaiset kaipaajat (Leevi&Leavings...) Kinnunen is back ja elävämpänä herra suorasuosuuna kuin koskaan aiemmin huolimatta paksuista vuosirengaista. Kertomuksemme alkaa siitä, kun alussa lainattu polisi ei ole vain syvältä ja syvällä, se on kulttuurin rappion merkki. Demaripoliisi Jonne Rinteen sinimustassa sielussa kyylätä itsensä kuoliaaksi vapaa-aikanaankin kunnon polisin tavoin on jotain hämmentävän suloista fasismin alkujuurta. Mutta mikä pahinta: se on myös meissä itsessämme, halusimmepa sitä itse tai emme. Suomi on täynnä erilaisia ajatuspoliiseja, jotka asettavat meihin pommeja ja muuttavat meidät Mantshurian kandidaateiksi vauvasta vaariin, vaikka luulemme toisin. Siksi Kinnunen is back-ilmiö on tervetullutta ilmanpuhdistusta vastaan tämä muunneltua totuutta suoltavan mallikyttä, jonka (surkea) haastattelu on julkaistu demareiden äänenkannattajassa, tai mikälie läpyskä se nyt onkaan, levikki jotain hieman yli 1000 sossueläkeläistä ja hautausmaantoivoja (Gogolin Kuolleet sielut), mikä jo sinällään kertoo paljon itse SDP:n vakavasta nykyongelmasta ymmärtää paikkansa ja itsensä väärin yhteiskunnassa pampunheiluttajien puolella tavallista kansaa vastaan (lue: Tapani Kinnusta). Mutta miksi kirjamessujen pitää vahvistaa tätä ikävää trendiä muuttaa meidät samanlaisiksi aivottomiksi teuraslampaiksi kuin ammatikseen avuttomia hönöjä tuottavat Paavo Arhinmäen (vas.) paimentamat yhdistyneet Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan happeningipainotteiset miljoonat eurot? Juuri siksi: rahasta! Ja juuri siksi KINNUNEN IS BACK-kertomus on villin vapaa pippeli pystyssä, kuin siinä kuuluisassa Akseli Kalu-Gallelan maalauksessa, siis alkuperäisessä, jonka päälle hän on töhertänyt nykyisin tunnetun homoalamaailman sairasta symbolisimia edustaneen CONSEPTIO ARTIS-taulunsa.

"Poliisit kävivät sairaalassa kyselemässä, että liittyykö minun putoamiseeni katolta rikosta", Santeri selvitti kahvikupin ääressä, "vastasin, että jos tyhmyyttä voi pitää rikoksena, niin kyllä liittyy."

-Tapani Kinnunen Päässä nykii (Robustos 2019)

Edellisistä lainauksista huomaamme, mikä on aidon ja epäaidon huolestumisen ja sillä rahastamisen tai ihmettelyn välinen ero; Helsingin tämän vuotisten kirjamessujen ohjelma on sisäsiistiä ja melko tasapaksua kirjallisuudeksi kutsuttua konventionalismia, moraalista voimalehtimäistä hepulointia ja hysterianlietsontaa sekä feminististä ilosanomaa kehopositiivisista tonnikeijuista (ainoastaan Salla Simukan tekosiveän oksettavaa "koskettelen sukuelintäni"-partiotyttökerhomaisuus puuttui) ja kaikkea mahdollista Me naiset-radiokanavaa kiinnostavaa kiltteyttä ja söpöilyä pikantein maustein, onhan messujen kävijöistä paljaalla silmällä katsottuna noin 70 prosenttia erilaisia naisia maakuntien opettajista diakonissoihin ja sairaanhoitajiin.

Ja olihan siellä tietysti Kafka kopioinnilla "heräsin yhtenä aamuna Tina Raevaarana"-kopion (Runeberg-palkinto 2011) johdannaiset. Ja norjalaiskirjailijat Tor Renbergistä tätimäisellä lässytyksellä häväissyt Juha Itkonenkin itse paikan päällä. Tässä taas esimerkki miksi Kinnunen is back-ilmiö on tarpeellinen; Itkonen mielistelee muutama vuosi sitten eräässä Avussa (kammottava läpyskä...) keskinkertaiselle lukijakunnalleen tyrkyttämänsä tunne- ja kaverijournalismin hengessä Tore Renbergiä, jonka silloinen uutuuskirja ISKUJA JOKA SUUNNASTA:

https://www.digivallila.com/l/kaikki-mika-muuttuu-ja-ylittaa-rajansa2/

Kirja on jotain dekkarin ja perinteisen proosan väliin sijoittuvaa tapahtumakirjallisuutta, ja jonka suurin arvo on se negatiivi norjalaisuudesta, jonka hän onnistuu osuvasti ja ällistyttävän tarkkaan kuvaamaan ibseniläisissä raameissa nykypäivään surkeuden sinfoniaa toisin soitettuna, ja ohjattuna, kuin mitä historiallinen kaanoni on vuosisadan tehnyt. Kirjassa ja sen kielessä on myös selvää uteliaan yleisön juorunnälän tyydyttämistä Oscar Wilden hengessä, joka sanoi osuvasti, ettei taide kiinnostanut yleisöä pennin vertaa, ellei siinä ollut jotain "moraalitonta". Mutta mikä ikävintä: moraalitonta on Itkoselle vain sana, joka kauhistuttaa, ja jolla voi kauhistella - ei muuta. Kinnuselle se on elämäneliksiiri ja ohjenuora, jota elää todeksi - ei vain höpöttää siitä.

Knausgaard-manian ymmärtää, mutta Tore Renberg-hypistelyä ei - ellei kyseessä ole samaa epäonnista ulkopuolisuuden anemiaa, vaikka Renbergiä on muuten tasapaksun tarjonnan joukosta ja nautinnollista lukea; Onneksi on hänet ja lisäksi muut Norjan tapanikinnuset eli norskiradikaalit tosi(viikinki)miehet eivätkä pillittävät uskovaisdemarisateenkaari-JonasGardellit - siis jotain muuta kuin kiiltokuva-Norjaa esittelevät ne kammotukset, joita maailmalle jatkuvasti namupaperi-Norja-mainoksina syötetään. Mutta ei kyse ole sentään mistään maailmankuulusta Maksin Gorkista, ehkä enemmän läheltä liippaavasta muodikkaasta sosiaalipornosta, joka on kuin tervetullut lisä John Nesbön tummapuhuviin dekkareihin, sillä juttu haisee tarkkaan luettuna "liian rajulta" ulkopuolisen dramatisoimalta nyyhkytarinalta ollakseen edes katu-uskottavaa ja hiukset pystyyn nostattavaa sosiaalitanttojen salaa ihailemaa sosiaalipornoa, sitä mitä Itkonen ihailee ja haluaisi itsekin kirjoittaa, mutta kun ei osaa kun on liian kiltti ja suojeltua, auta armias, mutta mikä virtaa verenä henkevän ja härskin Kinnunen is back-ilmiön sisuksissa vuolaana virtana

Renbergin ja Knausgaardin, joka on onnistunut ystävänsä Renbergin sanojen mukaan kiteyttämään jotain oleellista ajastamme ja siksi häntä pidetään yhtenä aikakautemme äänistä, suuri arvo kuitenkin on siinä, että koska muu kirjallisuus on niin täynnä paskaa sekä egojen pönkitystä ja poseerausta, kuten Renberg itse sanoo Itkosen haastattelussa, aito älyllisesteettinen "ei yksinkertainen ja helposti nieltävä kioskikirjallisuus" - heidän kirjojensa aito rehellisyys loistaa hyvin kirjoitetun älykkään tekstin lomassa keskinkertaiseen massapaskaan kyllästyneitä lukijoita, hurmaten ja antaen yhden selkeän selityksen sille, miksi ei vieläkään oikein haluta ymmärtää, miten valhetta voitiin ja voidaan edelleenkin käyttää niin tehokkaasti ja tuloksellisesti "keinotekoisen yhteisymmärryksen luomiseksi" kaikkialla - myös SOOMESSA!, joiden tarkoitus on saada kansa hyväksymään itsessään asioita, joita se ei todellisuudessa halunnut? Juuri tämä sama on Kinnunen is back-ilmiönkin taustalla. Mieluummin me katselemme ja kuuntelemme Kinnusen sekoiluja kuin Tiina Raevaaran ja Jyrki Kiiskisen kliinisen puhtaita kopioita ulkomaisesta korkeakirjallisuudesta - kuin suomennoksia.

On näitä ikäviä ilmiöitä kirjallisuudesta lisää. Suomen kirjailijaliiton ikäpuheenjohtaja Sirpa Kähkönen ei epäroi käyttää härskisti näkyvää asemaansa kirjailijoiden nokkanaisena - jopa niin että jo kerran mainitun Demokraatin (nimi on kaikki muut päätoimittajansa kovalla riidalla poispotkineelle epädemokraattiselle - paitsi Algot Untola: Maiju Lassila yms...sekä Atte Pohjanmaa - lehdelle vähintäänkin vitsikäs) oman asemansa ja julkisuutensa pönkittämiseen. Hänestä se kuuluu tehtävään kuin nenäpäivänä punainen nenä kummarilla päähän. Demokraatissa toimittaja puhuu Kähkösen omalla suulla kertomalla "Hyvässä realistisessa (hyvä ei ole koskaan realistista, siinä piillee tämä vitsi) romaanissa on usein aukko, jonka kautta noustaan ikään kuin korkeammalla tasolle totuuden hetken astuessa esiin..."Väite on posketon varsinkin, jos on edes selaillut Kähkösen rutikuivia, mutta tekopirteällä maalilla ovelasti peitettyjä historiallisia savolaisromaaneja, joita ei jaksa lukea selvinpäin erkkikään. Digivallila.comin suomalaiset romaanit-arvostelusarja päättyy ensi viikolla professori Timo Airaksisen, jonka arvostelut suomalaisista nykykirjoista ovat olleet sata kertaa parempia ja kiinnostavampia sekä paremmin tehtyjä kuin kohteensa, murska-arvioon Kähkösen uutuusopuksesta, jonka itse tekijä on kehunut viimeisen puolen vuoden aikana tuttavatoimittajiensa suilla kaikissa mahdollisissa medioissa persujen pää-äänenkannattajaa ja ruotsinkielistä Kyrkpresseniä lukuunottamatta. Mutta niihinkin ollaan kuulemma tarjottu hänen höpötyksiään.

Kun meille tarjoillaan tällaista sontaa, oli piristävää nähdä, kuulla ja hetki seurata Helsingin kirjamessuilla eilen perjantaina suomalaisen runouden rujoa rapsikurkkua, turkulaistunutta pohjoiskarjalaista Tapani Kinnusta, jota keski-ikäistyminen ei ole masentanut, laimentanut tai tehnyt pulleaksi (pullea Kinnunen, varsinainen posketon porsas, on aina ollut ennen tuloaan Turkua piristämään jo silloin väsähtäneiden Markku Innon ja Jarkko Laineen manttelinperijöiksi, mutta sikamaisella tavalla niin, että näkee hänen lihottaneen itseään aidon bokowskimaisesti ylettömällä ohrapirtelöinnillä: HYVÄ KINNUNEN!). KINNUNEN IS BACK - ilmiö alkoi siitä, kun söpö ja tiukkaperseinen Kinnunen astui junasta ja korkin päälle ja aloitti sikamaisuutensa pikkuporvareitten eli turkulaisten kiusaamiseksi kierien omassa pierunhajussaan. Vaviskaa kaikki Suomen teeskentelevät ja hengettömät leevilehtolaiset rikkaiden isoperseiset lahjattomat vinkujat sekä epärehelliset (pikkutuhmat ja tekoradikaalit) kuvainraastajat yliopistosuojistanne, enää ei kirjalijoiksi tulla pääsemällä Helsingin yliopistoon lukemaan kirjallisuutta tai Oriveden kirjaoittajakurssien läpikäyneinä ristoahti-klooneina. Nyt rulettaa KINNUNEN IS BACK-alkuvoima ja puhtaan runouden matala ärsytyskynnys Francoise Villonin ja Artur Rimbaudin henkeen.

Kinnunen is back-ilmiö todistaa elävästä runosta ja sen tarpeesta; akateemiset snobbailijat kirjoittavat etupäässä toisilleen tylsyyksiä ja itsestäänselvyyksiä kopioiden. Se on sama asia kun pääsee kerran koettamaan hieman ja on huulilla, mutta ei aivan sisällä eikä sinne omaa surkeaa saamattomutta ja tahvoutta koskaan tule pääsemäänkään. ja sitten kaikki on ohi ja muuttunut traumaksi; tarvitaan paljon pillereitä ja tohtoreita (onneksi ei sentään aikamiespoika Pekko Sauria). Siksi Kinnunen is back-ilmiö on syntynyt vastustamaan laajalle levinnyttä keskinkertaisuutta. He, jotka kuvittelevat liikaa itsestään ja asemastaan yrittävät liikaa katakreesiä eli kielikuvaa, joka syntyy kun käytetään varsinaiselta merkitykseltään yhteensopimattomia sanoja toistensa yhteydessä. Tai hyperbolaa kun kohdetta kuvataan liioitellen pelkästään mielikuvituksellisesti huipentaen. Ja lisäksi yhtä limbomaisesti ällistyttävän painokasta toistamista eli anaforaa, unohtaen aidon tunteen ja elävän ihmisen - se kenelle puhutaan, ja mitä puhutaan - mitä helmasyntiä Kinnunen välttää, eikä lankea sen kiitosta kerääviin houkutuksiin; Kinnunen on yhtä alkuperäinen kuin Lonkku-juoma ja Proust, joka oli neitihomoudestaan huolimatta yhtä väsymätön kuin Kinnunen oli, ja on edelleenkin, purkamaan tätä pirunnyrkkiä, ihmisen paisunutta paskaminää tuottaakseen yhä uudelleen kuvan, joka tyydyttää hänen uteliaisuuttaan, ei hänen koti-ikäväänsä ja kullinkaipuuttaan. Koti-ikävän ja kullinkaipuun raastamana Proust makasi vuoteessaan ikävöiden samankaltaisuuden tilaan saavutettuun maailmaan, jossa olemassaolon todet surrealistiset kasvot pääsivät näkyviin ja kaikki olisi yhtä ja samaa sumuista höttöä puhkoa rikki mennyt tulevalla ja muistelevan tajunnan sarkasmilla.

Tapani Kinnunen on tässä samassa välitilassa toden surrealistististen kasvojen ilmestyessä näkyviin ja sanojen syöksyessä hänen verestään sekä hänen verenkierrostaan; ne ovat yhtä aitoja ihmettelyssään kuin hupsu lehmä, ja yhtäkkiä Kinnunen on punaviinilasi kädessä jonkun katon yllä tai alla, wimwendermaisesti, se ei ole tärkeää, ei ole, kun ei ole. Tärkeää on KINNUNEN IS BACK!-ilmiö kysymyksellä: Eikö kokemuksen ydin olekin nähdä, kuinka äärimmäisen vaikeaa on kokea monikin asia, jonka kuitenkin voisi sanoa muutamin sanoin? Vaviskaa Suomen epäaidot runouden raiskaajat. Kun Kinnunen pieraisee, se haisee Las Palmasiin saakka, eikä kuten teeskentelyn ja kulttuuri-ininän saivartelumestari, Jyrki Kiiskisen - tekotaiteen helppoheikin ja maisterin, joka ei uskalla pieraista, vaan pidättelee sitä (Jouko Turkka lainasi Michel de Montaignelta oikean tekosiveän pikkuporvarillisen Katajanokka-analyysin ranskalaisin tyttöystävin isän rahoilla sanoessaan sen olevan epäilyttävä), ja joka pierua pidättelee, se ei haise vaan tuoksuu, ja jos tuoksuukin, on se hajua tappavan tylsää teko-orvokin synteettisesti metaforoituna epätuoksuna kuin Jorma Uotisen kuminaama ja hänen "parhaan ystävättärensä" se mummonnäköinen ex-muotitoimittajakääpiö pällistelemässä meitä rahankiilto silmissään kulttuurikanava MTV:llä sen jälkeen, kun Danny 79 v. on kertonut uudesta suhteestaan Liisaan 16v. ja suunnitelmistaan omia hautajaisiaan varten.

TULIAISET SUOMEEN

Punaviinilasi kädessä.

Las Palmasin kattojen yllä.

hai ei saanut minua kiinni

löin sitä nyrkillä leukaperiin.

Ehkä se olikin pulu

joka yritti kattohuoneiston

uima-altaaseen.

Seikkailen (ennen vanhaan se olisi kuulunut: sikailen...huom: toimittajan omat kommentit-osasto 1.)

vaimon kanssa

Estadio de Gran Canarian porteilla

matsilippuja etsimässä.

UD Las Palamas kohtaa Malaga CF:n.

Pukeudumme paikallisiin väreihin (entisaikaan Kinnunen olisi oksentanut suustaan mahaliemet ja huomannut ne ennen hotkaistuaan takaisin ahnaasti inhaan kurkkuunsa, samanvärisiksi paikallisvärityksen kanssa, mihin kuuluisi luonnollisesti paskanruskeaa, oksennuskeltaista ja mielisairaanvaaleanpunaista, mutta ei leevilehtomaista mitättömyyttä tai jyrkikiiskismäistä selkeää linjattomuutta...huom: toimittajan omat kommentit-osasto 2.)

fanimyymälässä tarjolla

seuran toppatakkeja.

-Runoilija Tapani Kinnunen kokoelmasta Ranskalainen suudelma (Savukeidas 2016)

Kinnunen on parhaimmillaan minimalistisessa puttepossuilussaan kuin Bukowski ilman pulloa. Mutta Kinnunen ei olisi Kinnunen, ellei jossain olisi pullo. Piilossa. Takintaskussa. Runon hengähdystauoissa, kuten Haitin Runoissa (savukeidas 2013), missä hän on kansikuvaa myöten oman itsensä kuva, se Kinnunen, jonka toivottiin palaavan estradeille huolimatta puolinaisesta raitistumisesta ja vaimosta, lapsista nyt puhumattakaan, ne Kinnusethan ovat rempallaan maailman latojen ovissa narahtamassa sätkyn saaneina isä (plösö)-Kinnusen oppien mukaan: Hämmästykää - mutta myös Hämmästyttäkää - Hämätkää maailmaa, mikä on yksi heinäsirkkalauma ja perseemme ovat hunajaa nuoltaviksi.

PUNKKARIT

En ollut nuorena jouluihminen (toivottavasti ei vieläkään...huom: toimittajan huomautukset osa1.),

makasin huoneessani kuunnellen

Genesistä ja Queeniä.

Pohdin elämän tarkoitusta.

vanhempani pakenivat

hulluuteen ja työhän (on hullua tehdä töistä...huom: toimittajan omat ennakko-oksennukset osa 2.),

Eino Grön ja lauantaitanssit

olivat heidän juttunsa.

Menetin monta Englannin liigan

toista puoliaikaa

hävittyäni äänestyksen kanavasta.

Lopulta he myöntyivät ostamaan

uuden television,

putkiradiosta olin jo tehnyt

vahvistimen

Ibanez Les Paulille.

Nyt tyttäreni kuuntelevat (aijaa... sellaisia otuksia nää pikkukinnuset siis, jaaha...huom: silleen osa 3.)

samoja levyjä,

häviän äänestykset kanavista

kolmen naisen taloudessa (oisit ottanut Pallivahan inhat hinttarit ja Turun ainoan homobaari Suxxeen - tässä kohdin nimi antaa väärän mielikuvan... avukseseen...huom: homostelu-osio 4.)

marsuille annoin uhallani

nimet Iggy ja Rotten

vaikka ne ovat tyttöjä.

-Runoilija Tapani Kinnunen Haitin Runot (Savukeidas 2013)

Mestarillista maailmanrunoutta Suomen ainoalta katuoksettavalta trapetsiRUNOtaiteilijalta, joka itse roikkuu hirressä eikä saarnaa tai moralisoi liian isoista kengistä, tai saappaista, johon joku vittumaisuuttaan hänet pakottaisi. Kinnunen ansaitsisi pelkästään runon sisältämän kunnollisuuden raadon takia KIRJALLISUUDEN NOBELIN. Kinnunen ymmärtää hyvin samoin, kuin aikoinaan Voltaire, ettei kansa, "tuo säädytön joukko", lue eikä voi siksi koskaan tuntea tutkittua tietoa omakseen. Voltairen mielestä oman aikansa (meidän kaikkien yhteisen ajan) "tartuntatauteihin" kuten fanatismiin, taikauskoon ja suvaitsemattomuuteen, ei ole muuta järkevää lääkettä kuin juuri se filosofinen asenne, joka vihaa lietsovilta näyttää puuttuvan omassa fanatismissaan, taikauskoisessa maailmanparannuksessaan, sekä muita ihmisiä hyvän ja pahan taistelun nimissä jakavassa sekä luokittelevassa suvaitsemattomuudessaan. Voltaire on elementissään kirjansa "Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa" (Vastapaino 2013) artikkelissa "Aistimisessa" minkä lopuksi hän kysyy ovelasti lukijalta:

"Mitä tästä kaikesta tulisi päätellä? Te, jotka luette ja ajattelette, päätelkää itse." Esipuheessaan hän ei pelkästään vihjaa kirjan olevan tarkoitettu ihmisille, joka osaa ja uskaltaa ajatella toisin kuin ryhmäpaineistetut massasielut julkisesti ilonsa ja surunsa kansakunnan yhteiseen muistiin laulaen yhdessä käsi kädessä kokemista janoten, vaan sanoo suoraan: tämä kirja on tarkoitettu vain valistuneille esipuheen mukaan: "He kehittelevät ajatusta, joka teoksessa on idullaan, korjaavat sitä, mikä näyttää virheelliseltä, sekä pohdinnoillaan vahvistavat sitä, mikä vaikuttaa heikolta. Voltaire sijoittaa Boldimindin, dialogin toisen osapuolen, suuhun repliikin, joka päätyy Kantin sittemmin kuuluisaksi tekemään valistuksen credoon: Teidän täytyy oppia ajattelemaan. Teillä on järki jo syntyessänne. Te olette lintu inkvisition häkissä, tuo laitos on leikannut teiltä siivet, mutta ne voivat kasvaa takaisin. Joka ei osaa geometriaa voi oppia sitä. Jokainen voi kehittää itseään.--Uskaltakaa ajatella itse."

Juuri tähän tarpeeseen on Kinnusen rajuus tehty. Mutta Kinnunen on toista maata kuin valtameriaaltona Helsingin Messukeskukseen kirjailijanhaavet päässä vyöryneet feministilesbo-opettajiensa hysterisoimat teinitytöt, jotka suunnittelevat mitä todennäköisimmin opettajiensa mieliharmeiksi aineita erivärisistä hampaistaan ja lattatisseistä, joissa kasvaa Pirkko Saision-kokoisia mustia aukkoja imemään itseensä kaiken ymmärryksen yleisen vauhkoontumisen nimissä. Siksi siis: Kinnunen is back - yleisön pyynnöstä tervejärkisellä hippaheikkimentaliteetillä kissoja leikkiviä mutapainijoita vastaan.

KULTANI TISSIT ON ISOT

Rakastellaan päivät pitkät.

Kannetaan kirjoituskonetta ja kitaraa

ympäri huonetta.

Pyllypuolelta ja edestä

Suulla ja sieraimilla

Mitä talvesta

joka seinän takana

räystääseen jääpuikkoja

rakentaa

Mitä ihmisistä (linkolalaisuudella terästettyä "posthumanismia" veitsi perseessä...huom: toimittajan huomiot osa 1.)

nalkkiin jääneistä, kateellisista

jotka takaa ruudun

tuijottaa

Meidän elämä on meidän elämä

Rokki Runot Rakkaus

kannetaan kirjoituskonetta ja kitaraa

ympäri huonetta.

Rakastellaan päivät pitkät.

-Runoilija Tapani Kinnunen Maitoa ja alkoholia (Enostone Kustannus 2021)

Mikä parasta Kinnusessa, hänessä on edelleenkin poskettomuutta yllin kyllin jakaa hengettömille kanssaihmisilleen. Hän on runous; monia asia ja illuusio monen asian ympärillä suttaantuu, eikä palaudu enää takaisin entisiin uomiinsa, kun lukee Kinnusta. Hän ymmärtää ihmisten luulevan rakastuvansa siksi että rakastuvat (ja paskat; niitä panettaa ja Kinnusen runojen lukemisen jälkeen myös alkaa paskattaa...), vaikka he tosiasiassa rakastuvat vain koska ovat kuulleet ja lukeneet rakkaudesta, kuten se miten viaton olikaan Sokrates, kun ajatteli naiivisti, ettei kukaan tee pahaa tietoisesti (Nietzschen mielestä hän yksinkertaisesti oli vain naiivi. Samalla voidaan hieman laajentaa ajatusta maailmassa, missä elämme, ei vain omissa maailmoissamme vaan yhtä paljon, ellei enemmänkin, tilaksi, joka on kielestä, esteistä, etäisyyksistä ja esisopimuksista tehty, myös mitä suuremmin sen kaikilla eri tasoilla kuin Danten helvetissä, joka on nyt KINNUSEN HELVETTI: Kinnunen is back-ostikolla ja tietenkin yleisön pyynnöstä).

Jos Eeva-Liisa Manner eläisi vielä, olisi hän voinut kuvata seikkaperäisesti analysoiden kirjassaan "Ikäviä kirjailijoita" lisää runoilijatyyppejä, sillä tässä vuonna 1994 ilmestyneessä kirjassa hän kirjoitti esseestään "Modernista runoudesta", joka ilmestyi alunperin Parnassossa 3/1957:"Jos ihmisellä on koti, se on kai siellä missä hän ymmärtää ympäristönsä. Tästä syystä varmaan niin harvat ovat onnistuneet kotoitumaan uuteen runouteen; ja ne, jotka ovat sen ymmärtäneet, puolustavat kiihkeästi uutta kotipaikkaansa - seikka mikä on useinkin omiaan herättämään hämmennystä ja ärtymystäkin. Muutokset häiritsevät, halutaan tunteenomaisesti säilyttää vanha, ja näin annetaan nykyhetken mennä ohitse. Runous on pitkän aikaa käsitetty liian paljon tunteen asiaksi, vaikka sen pitäisi olla koko persoonallisuuden asia. Romantiikka pilasi paljolti runouden, ja varsinkin runouden maineen. Puhdistus on tietysti runoilijoiden itsensä toimitettava. Vähitellen aletaan ihminen käsittää kokonaisuutena eikä osina, ja on välttämätöntä ja samalla luonnollista, että myös runous muuttuu. Tunteen on saatava vastapisteensä älystä, uusia kerrostumia tuodaan esiin, usein oudossa järjestyksessä."

Näin ei tee Kinnunen is back-ilmiö. Kinnunen is back-ilmiö riistää keskiluokkaiselta (olin kyllä hieman pahoillani, kun selvisi, ettei Kinnunen olekaan haiseva rötöslökäpöksyamislainen, vaan sivistynyt lukion käynyt ja melko järkevä perheenisä-Kinnunen....toivottavasti se on tarponut läpi helvetin 7-vuotisessa iltakoulukärsimysnäytelmässä...) kulttuurin teeskentelijältä ilon varastaa itselleen marttyyrin osamaksukruunun esittää tuskaa ja kärsimystä, sillä Kinnusen runollinen motto on selvästi samaa sukua kuin Andrei Tarkovskin Peili-elokuvankin: Runoilija kutsutaan paikalle antamaan henkinen sysäys, eikä kasvattamaan lisää epäjumalanpalvelijoita. Kinnunen on aito ja tietää, ettei runoilijan tarvitse leikkiä kulmakunnan fiksuinta tyyppiä, koska runous ei ole korkeampi tiedostamistapa. Paskantaminen on. Sen Kinnunen tietää perskohtaisesti. On vain valittava luonnollinen ties sille eikä kuten nyt teeskentelijöiden luonnoton, kun ne (se hymyilevä demarikyttä jutun alussa) paskantavat suoraan suihimme omaa sekavaa mönkään mennyttä ajatuspaskaansa. MUTTA KINNUNEN EI ja siksi KINNUNEN IS BACK! - vaviskaa kaikenmaailman luikuripellet...

Runous ei pelasta vaan tappaa!

IME MUNAA

Tietysti

runoistani

pitää eniten

pitää

Runoilijan

muna

on sen

runoissa

-Runoilija Tapani Kinnunen Amerikkalainen paranajo - runot 1994-2009 (Savukeidas 2009)

Muistutus siitä, miksi runoilija Tapani Kinnunen on niin tärkeä suomalaiselle kirjallisuudelle ja erityisesti runoudelle. Raymond Carver hermostui heti kun omahyväisiä ja itseensä tyytyväisiä, kaiken kopioivia ja itseään muita parempina älyllisinä olioina pitämiä ilmestyi hänen lähipiiriinsä puhumaan "modernismin formalistiikasta" tai muusta samanlaisesta älyllisestä paskasta. Kyllähän Tel Avivin poetiikan koulukunta tai lukemisen fenomenologia kuulostaa hienolta ja on sitä tutkijankammiossa, mutta elävässä elämässä sen pitäisi pysyä taustalla selittämässä, eikä pyrkiä väkisinkin "aarnokotromaisesti" (LANDET SOM ICKE ÄR!) lauseiden sisälle näivettämään tunnetta ja aitoutta: Mitkä ovat peräisin generatiivisesta transformaatiokieliopista, missä taas parafraasia manipuloimalla fokalisoitu ristiriita on mahdollinen? Raymond Carverin mielestä tällainen teksti eri kerro mitään uutta maailmasta, eikä siinä ole usein ihmistä. Carverille kokeellisuus oli omintakeista, kovalla työllä ansaittua, mutta ei muiden jäljiteltävissä: "Sellainen ei toimi. On vain yksi taiteilija ja se, joka yrittää omaksua tämän erityisen herkkyyden tai omia "mise en scenen" innovaation nimissä, hukkuu kaaokseen, tuhoon ja mikä pahinta, itsepetokseen." Juuri tällaista kokeellisuuden nimissä vakavalla naamalla esitettyä moskaa Carver inhosi ja väitti, että se antoi luvan huolimattomalle, typerälle tai jäljittelevälle kirjoittamiselle. Vielä pahempaa hänen mielestään oli, että se antoi luvan vieraannuttaa lukija. Siksi Kinnunen is back-ilmiö on tervetullut. Kinnunen on aito, hauska, älykäs, kujeileva ja hermoja raastava - kaikkea alistuvaa nöyrtymistä vastaan, jos on pönäkkä Ike Kanervan tukija tai Matti ja Teppo on kusessa Kinnusen kanssa, joka on toista maata kuin mahtipontista ja tyhjää höpötystä suoltava nykysuomalaisrunoilija itsepuolustukseen, kun on jäänyt housut kintuissa kiinni äidinkielensä raiskaamisesta lähestulkoon sosiaalidemokraattiseksi mielisairaudeksi.