Tasavallan presidentiksi on taas kerran tunkua

Teksti professori Timo Airaksinen

Elämme historiallista aikaa, kun lähdemme taas valitsemaan presidenttiä. Monta sellaista olen jo tähän ikään tullessani onnistunut näkemään, Paasikivestä ja Niinistöön. Presidentit ovat tulleet läheisiksi myös siksi, että satun asumaan Helsingissä aivan Hesperian puiston vieressä. Siinä Runeberginkadun kohdalla on Relanderin muistomerkki, neljän jyhkeän kivipaaden kokonaisuus, todella onnistunut taideluomus. 

Mannerheimintien vieressä on Ryti, jota kuvastaa oudohko teräsrakennelma, varmaan vaikeiden aikojen symbolina. Kekkonen on siinä lähistöllä Finlandia -talon vieressä. Siinä on irtipoikki lyödyt kädet pantu lyhtypylväiden nokkaan ja alla on lätäkkö vettä. Aivan kamala mutta osuva on tuo muistomerkkikuvatus. Sitten on Kallio ihan itsensä näköisenä istumassa keittiöntuolilla Eduskuntatalon kupeessa. 

Paasikivi ja Alli löytyvät Arkadiankadun päästä, siitä taksitolpan kohdalta Alkon päämyymälän edestä. Vielä kun on vilkaissut Mannerheimin lievästi naurettavaa ratsastajapatsasta Kiasmaksi kutsutun museokammotuksen kohdalla, on pakko levähtää. Presidentit ovat monumenttinsa saaneet. Mutta mitä ovat tehneet Suomen hyväksi, miten onnistuneet? Millaiset pisteet kukin saisi, jos arvosteltaisiin. Onko homma niin helppo, että kaikki ovat oivasti onnistuneet ja työnsä suorittaneet? 

Relanderia pilkattiin reissulassiksi, kun mies matkusteli niin ahkeraan. Paasikivi joi konjakkia ja rähjäsi alaisilleen. Mannerheimista on valtava määrä kaskuja, kun hän ei oikein osannut suomea ja vatsavaivaisena oli kovin kärttykin. Pilapiirtäjä Kari kiusasi Kekkosta armottomasti. Ahtisaarta pilkattiin. Mutta onko kukaan koskaan asiallisesti arvostellut presidenttejämme? Lehdistö vaikenee eikä tietokirjailijoita kiinnosta. Miksi ei? 

Siksi, että Suomen Tasavallan presidentti on seremoniallinen hahmo, joka yhdistää kansakunnan ja liittää sen yhteen valtion kanssa harmoniseksi kokonaisuudeksi. Siksi arvostelu on kuin valtionpetos ja kumouksellinen pyrkimys. Itsepäisyyspäivänä katajainen kansamme, sekä muutama maahanmuuttaja, kokoontuvat näköradiovastaanottimiensa ääreen juhlimaan presidenttiparin johdolla itsenäistä Suomea. 

Tämä rituaali on outoudessaan vertaansa vailla, mutta kuvastaa kuitenkin presidentin roolia ja asemaa. Ja se rooli on pyhä, eikä siihen ole kenenkään kajoaminen. Emme saaneet vuonna 1918 kuningasta, ei vaikka Paasikivi miten yritti, mutta onhan meillä presidenttimme.

Johtopäätökseni on, ettei presidentti sovi ulkopolitiikkaa johtamaan vaan tehtävä lankeaa pääministerille. Hän on sidoksissa puolueeseensa, eduskuntaan ja johtamansa hallituksen julkaistuun ulkopoliittiseen ohjelmaan. Häntä saa arvostella ja vetää tekemistään tilille. Presidentti on täysin arvostelun ulko- ja yläpuolella ja hänen tekemisiensä vapausasteet ovat ylettömät. Seremoniallinen pyhyys ja arjen kaamea epäonnistumisen uhka eivät ole yhteensovitettavissa – sehän on jo nähty.