Toiseuden syntytarina Toni Morrisonin mukaan

Teksti:

Harald Olausen

"Booker Spicely, 1944. Bussikuski ampui hänet Pohjois-Carolinan Durhamissa, koska hän kieltäytyi siirtymästä bussin perälle."

Yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija Toni Morrison on koko oman elämänsä mustana intellektuellina ja naisena keskittynyt ruotimaan amerikkalaista dilemmaa, mistä syrjintä syntyy ja kuinka sitä ylläpidetään eräänlaisena kirjallisena suojautumisena "Setä Tuomon tuvan" tapaan juuri postuumisti julkaistusta "Toiseuden synty - rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta"(Tammi 2020)-kirjasta, joka toimii Morrisonin selkokielisenä rasisminvastaisena manifestina hegeliläisesti ymmärrettynä kuvattomina ja mielteettöminä representaatioina toinen toisillemme Toiseuden syntyä morrisonilaisesti etsiessämme.

Kaunokirjallisuus tarjoaa Morrisonille hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden - tärkeitä välineitä sanallistettaessa mahdotonta olevaista, jota yritetään piilottaa tai hävetään. Se tarjoaa kuitenkin kirjailija Morrisonille mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa hänet alttiiksi itsetutkiskeluille.

Morrison menee asiaan oikopäätä esseissään kertoen nykyihmisestä vastenmielisen esimerkin nöyryyttämisestä ja siitä, miten kielellisesti mustat tuomittiin lopullisesti paarialuokkaan ja kadotukseen 1800-luvulla, jolloin heitä kuvailtiin "tieteellisesti" termeillä " DYAESTHESIA AETHIOPICA", mikä tarkoitti sekä orjuutetuissa että vapaissa mustissa ihmisissä tavattua lurjusmaisuutta, "DRAPETOMANIA" puolestaan oli orjien keskuudessa esiintyvä taipumus paeta vankilasta.

Morrisonille kirjoitettu kieli on jotain oleellisempaa kuin sen pelkkä viittaussuhde käsiteltävään asiaan. Kun hän puhuu Toiseudesta, rasismista tai muukalaisuudesta, hän itkee verta koko eletyn elämänsä ja näkemänsä sekä kuulemiensa vääryyksien tähden koko kansansa puolesta ja kanssa yhtenä valtamerenä. Silti muutoin niin pelottava tarinoiden muukalainen ei ole hänelle vieras vaan yllättävä. Ei tuntematon, vaan ikimuistoinen. Kohdattuaan erään hänen mieleensä jääneen muukalaisen - ei ehkä niin toden - hän ymmärtää, miten kohtaamisen sattumanvaraisuus valmiiksi tuntemamme (vaikkakin tiedostamattoman) minuutemme kanssa, saa hälytyskellomme soimaan:

"Se saa meidät torjumaan vieraan hahmon ja tunteet, joita se herättää - etenkin silloin kun nämä tunteet ovat syviä. Kohtaaminen luo halun omistaa, halita ja johtaa Toista. Jos suinkin voimme, viettelemme muukalaisen takaisin omaan peiliimme. Reagoimme sitten kummalla tahansa tavalla, kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itseltämme."

Yksi tällainen perustavaa laatua päin mäntyjä mennyt projekti on ollut amerikkalaisessa kaunokirjallisuudessa pyrkimys esittää orjuus hyväksyttävänä, jopa suotavana, inhimillistämällä ja ihannoimalla sitä. Morrison esittää lukuisin tutkimuksin ja kaunokirjallisin esimerkein, miten orjuus on kirous sekä valkoisille että mustille ja vie turmioon kaikki sen piiriin joutuvat.

"Maceo Snipes, 1946. Siepattiin kotoaan Georgian Taylorin piirikunnassa ja ammuttiin siksi, että hän äänesti Georgian demokraattien esivaaleissa; läheisen mustein kirkon pihalle oli pystytetty kyltti, jossa luki: ENSIMMÄINEN NEEKERI JOKA ÄÄNESTÄÄ EI ÄÄNESTÄ ENÄÄ KOSKAAN".

Eräällä tavalla Morrison kirjoittaa "samoista kasvoista" kuin toinen Nobel-kirjailija, Joseph Brodsky, joka lainaa erään toisen venäläisen runoilijan ajatusta siitä, miten eräälle miehelle erään tytön kasvot olivat hänen oman sielunsa kasvot. Juuri tämä päti Brodskyn mukaan Theseuksen tai Pyhän Yrjänän urotekojen tai Orfeuksen ja Danteen etsintäretkien taustalla.

Ihan sama pätee myös Morrisoniin - kaikki taiteilijathan joutuvat tasapainottelemaan mielettömyyksien rajamailla omia demoneitaan vastaan - jonka koko kaunokirjallinen tuotanto on rodullistamista vastaan. Morrisonille kirjoitettu sana on kuin sen etymologinen alkuperäkin, exprime, puristaa ja painaa ulos; ilmaiseminenhan on aina sisäisten tilojen erittämistä (ja esittämistä).

Romaanissaan "Siniset silmät" (Tammi 1984)) hän tutkii rodullistetun itseinhon aiheuttamia vahinkoa yksilötasolla. Kirjan teemana on ihonväriin liittyvä pakkomielle ja etenkin sen raaka tuhovoima.

Kirjassaan "Paratiisi" (Tammi 2010) hän tutki vastakohtana rodullista ylemmyydentunnetta leikitellen mustuuden hämmentyneille ja hämmentävillä konsepteilla. Morrison halusi muotoilla kirjassaan mustuuden uudelleen kysymällä, miksi kokonaan musta, päinvastaisille rotupuhtauden vaatimuksille rakennettu pikkukaupunki ylipäänsä syntyy ja miten se onnistuu tavoitteessaan:

"Tutkin siinä rotupuhtaan yhteisön perustamisen ristiriitaista lopputulosta. Kirjassa "vieraita" ovat kaikki sellaiset ihmiset, jotka ovat joko valkoisia tai mixedrace, siis ihmisiä, joilla on montaa eri perimää. Kuvittelin käänteisen dystopian, eräänlaisen "mustuuden" määritelmän syventymisen ja mustan puhtauden etsinnän. Molemmat uhmasivat rotuhygienian "valkoista puhtautta" sekä erityisesti "Tulkaa varustautuneina tai älkää tulko laisinkaan"-sääntöä, joka jätti ulkopuolelle monet tyhjin käsin paenneet köyhät musta ihmiset".

"Luoja lasta auttakoon" (Tammi 2016)-kirjassaan hän valaisee kolorismin synnyttämää itsetyytyväisyyttä, vikoja, itsetuhovoimaa ja vilpillisyyttä. Kirjassa ihonväri on samaan aikaan sekä kirous että siunaus. Mutta kumpikaan ei tee päähenkilöstä hänen mukaansa siksi miellyttävää ihmistä. Opetus piilee sen ymmärtämisessä, että todellisen kypsyyden voi saavuttaa vain huolehtimalla pyyteettömästi muista.

Morrison ihmettelee, mistä johtuu rasismin tarjoama lohtu, sen viehätysvoima, tai sen tuoma sosiaalinen, psykologinen ja taloudellinen valta? "Koti" (Tammi 2014)-romaanissaan hän yritti jälleen luoda teoksen, jossa henkilöhahmojen ihonväri oli häivytetty.

"Armonlahjoissa" (Tammi 2009), joka sijoittuu 1600-luvulle, Salemin noitaoikeudenkäyntejä edeltäviin vuosiin, hän omien sanojensa mukaan koetti jäljittää sitä, kuinka myötämieliset rotusuhteet kehittyvät väkivaltaisiksi uskonnollisuuden keskellä:

"Kirjassa ennen kovin lempeä orjaemäntä ryhtyy rankaisemaan orjiaan jäätyään leskeksi ja liityttyään ankaraan ja vakavamieliseen uskonlahkoon. Hän saa leskeyden menettämäänsä arvovaltaa takaisin uskonyhteisössä pahoinpitelemällä orjiaan."

Rasismin psykologisessa kaavassa on hänen mielestään kyse siitä osallisuuden riemusta, siitä että kokee olevansa osa jotain suurempaa ja vahvempaa kuin ihminen voi yksin olla. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa? Hän kysyy lukijoiltaan. Ja vastaa itse, että ikävä kyllä, ihonväri määrittää - rodullisen ylimielisyyden liima - edelleen amerikkalaisuuden.

Suomalaiset lukijat saavat lukea siitä, mitä tähän perustuva syrjintä on Morrisonin kokemana ja kirjoittamana "Toiseuden synty"-kirjasta. Hän osaa olla myös itsekriittinen ja ihan aiheesta. Ihan kaikki hänen mustat kollegansa eivät ole olleet erityisen ihastuneita hänen tapaansa häivyttää rotu kirjoistaan. Hän ymmärtää syynkin. Taisteltuaan vuosia oikeudesta kirjoittaa väkeviä tarinoita, joissa kuvataan yksinomaan mustia hamoja, toiset mustat kirjailijat ehkä pohtivat yrittääkö hän valkopestä kirjoillaan kirjallisuutta:

"En yritä. En myöskään pyydä ketään mukaani valitsemalleni polulle. Mutta olen päättänyt, että määränpääni on katkaista rasismin terä, viedä pohja tavanomaiselta ja helpolta ihonvärin pakkomielteeseen turvaamiselta ja tuhota se, tuo tapa joka tuo mieleen orjuuden itsensä."

Sen sijaan Morrisonin peruslähtökohta on kuvata rotua erottavana käsitteenä, joka ei rajoitu vain eläinmaailmaan tai esihistoriallisiin ihmisiin. Morrisonille rotu on ollut ja tulee aina olemaan erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kun kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia.

Morrisonin kirjoissaan kuvaaman mustan Amerikan kohtalot ja kärsimykset paljastavat ikävästi sivukujien köyhyyden ja rosoisuuden, amerikkalaiseksi unelmaksi väitetyn valkoisen miehen unelman kääntöpuolena, mustan vähemmistöjen järjestelmällisen kiusaamisen, alistamisen ja kyykyttämisen.

Morrisonin viiltävän älyllinen analyysi mustan Amerikan kokemasta sorrosta käy oppikirjaesimerkiksi siitä, miksi meillä on kehittynyt taipumus tyypitellä vihollisiksi kaikki ne, jotka eivät kuulu joukkueeseemme ja nähdä heidät/meidät joko rajoittamista vaativina, puutteellisina tai haavoittuvina.

Amerikassa jos missä ummehtunut kristillisyys ja tekopyhyys nakertavat ihmisyyttä yhdessä uskonnollisen oikeiston hurjuutta ja aggressiivisuutta hyväksikäyttävän rikkaiden kanssa. Morrison muistuttaa uskonnollisten profeettojen varoittelevan katseen kääntämisestä, kun taas Sartre varoittaa kuvittelemasta, että rakkaus on huumaa:

"Se lähimmäisenrakkaus, jota kristinuskon profeetat ovat kannustaneet meitä osoittamaan muukalaisille, on samaa rakkautta, jonka Jean-Paul Sartre paljastaa helvetilliseksi vilpillisyydeksi. "Suljetut ovet"-näytelmän avainlause "helvetti on toiset ihmiset" väläyttää mahdollisuuden, että "toiset ihmiset" ovat vastuussa yksityisen maailman muuttumisesta julkiseksi helvetiksi".

Kriittisen ja analyyttisesti ympäristöään tukivan Toni Morrisonin Amerikka ei ole demokratian vaan demokratian kaapuun verhotun syrjinnän ja Toiseuden kotimaa, missä hallitsevina piirteinä kaikista kaunisteluyrityksistä huolimatta on kun tarkkaan katsoo sitä kuvaa, minkä Morrison piirtää eteemme esseessään, täynnä systemaattista rasismia ja koko maan kulttuurisiin rakenteisiin jämähtynyttä jäykkyyttä, joka on sekä vastenmielisesti uhmakasta että räjähtävän tappavaa silloin, kun siitä on hyötyä vallassa olevan valkoisen miehen vallan oikeutukselle.

"Toiseuden synty"-kirja perustuu Morrisonin luontoihin Harvardissa. Lyhyt kirja, joka tuo mieleen sekä Don de Lillon omat "lyhyet erikoiset" eli "Esittäjän "(Tammi 2001), "Putoavan miehen"(Tammi 2008) ja "Omegapiste" (Tammi 2011)-kirjat sekä tyyliltään W.G.Sebaldin tiiviit matkakertomukset.

Morrison oli myös yliopisto-opettaja- ja tutkija. Siitä juontuu esseiden akateeminen tyyli; hän kirjoittaa tutkivan kulttuuritoimittajan ja akateemisen tutkijan risteytyksenä sofistikoitunutta asiaproosaa, jossa välkkyy kiteytyksenä sekä kielellisiä että aforistisia helmiä niitä kaipaaville Morrisonin kirjojen ystäville.

"Toiseuden synty" koostuu lyhyestä ja terävästä kirjallisuuskritiikkistä, muistelmista ja historiaa sisältävästä sartrelainen analyysistä vieraannuttamisen ja raja-aitojen pystyttämisestä absurdissa poliittisessa näytelmässä nimeltä Yhdysvallat. Morrison haluaa viedä rodulta voiman samalla kun hän karnevalisoi sen. Hän toivoi osoittavansa esimerkiksi Paratiisi-kirjassaan, kuinka siirreltävissä ja toivottoman merkityksetön koko käsite oli.

"Sitten on yksinäisyyttä joka harhailee. Mikään keinutus ei voi sitä hillitä. Se elää omillaan. Jonkinlainen kuiva, laajeneva tila jossa ihmisen omien jalkojen askeleet kuulostavat siltä kuin ne tulisivat jostain kaukaa."

-Toni Morrison

Morrisonin lähtökohta on paljastaa Barbara ja Karen Fieldsin Racecraft-kirjan tapaan amerikkalaisten käyttävän rotua passiivisena käsitteenä yrittäessään häivyttää sen tosiasian, että rasismi on rikollista ja aktiivista. Morison tekee hienon analyysin nykyisestä sanan ja kuvan välisestä sodasta, mikä on päätynyt kuvan voittoon, kun hän muistuttaa tiedon tuottamista hallitsevan yhä useammin kuvat, jotka myös itsessään muuttuvat tiedoksi tai jopa saastuttavat sitä.

Esipuheen suomalaiseen esseekirjaan on kirjoittanut Ta-Nebisi Coates, joka on toisin kuin kirjan suomentajat Koko Hubara ja Astrid Svan jälkipuheessaan, vakuuttava analyysissään Morrisonista ja hänen kädenjäljestään älyllisen ja aforistisen amerikkalaisproosan edelläkävijänä.

Ta-Nebisi Coatesin mielestä Morrisonin ajattelu lähtee liikkeelle siitä "epämukavasta" ajattelusta, että rotu ei juurikaan liity geeneihin. Ta-Nebisi Coates kirjoittaa, että kun sanaa "rotu" käytetään sanan "rasismi" sijaan, vahvistetaan ajatusta siitä, että rotu on osaluontoa ja rasismi sen odotettavissa oleva seuraus.

Ta-Nebisi Coatesin mukaan Morrison luo ymmärrystä siitä, miten rodun kaltainen hatara käsite on onnistunut saamaan miljoonat ihmiset niskalenkkiinsä. Morrisonin mukaan keskeinen syy tähän oli Ta-Nebisi Coatesin mielestä se, että jokaisella on tarve varmistaa omaa ihmisyytensä, vaikka tekisikin epäinhimillisiä tekoja.

Tässä on Morrisonin esseiden punainen lanka ja yhtäläisyys Morrisonin omaan tuotantoon. Morrison jos kuka tietää, ettei rasistinen epäinhimillistäminen ole pelkästään symbolista, vaan se myös määrittää vallan ääriviivat valkoisessa Amerikassa.

Valkoisuus merkitsee nimittäin automaattisesti monia kulttuurisia etuja, kuten pienempää riskiä kuolla. Ta-Nebisi Coates kirjoittaa, että onneksi heillä on Toni Morrison, yksi Yhdysvaltojen parhaimmista kirjoittajista, sillä Morrison auttaa heitä ymmärtämään, miten he ovat joutuneet jälleen kerran samaan vaikeaan tilanteeseen rotuongelmien takia:

"Hänen sanansa ammentavat historiasta, mutta löytävät kauneutta irvokkaimmistakin tapahtumista. Tuo kauneus ei ole kuvitelmaa, ja siksi ei ole mikään yllätys, että Morrison lukeutuu heihin, jotka ymmärtävät, miten historia vaikuttaa meihin kaikkiin. Toiseuden synty sanallistaa tuota ymmärrystä, ja vaikkei se viitoita välitöntä tietä pois rasismin otteesta, se auttaa käsittelemään sitä, kuinka alun alkaen jouduimme sen kouriin."