Transkaspian comebackia odotellessa

Teksti:

Harald Olausen

Suomessa on näytetään nykyään niin huonoa teatteria, että ihmettelen miten mummot, jotka sentään ovat nähneet suomalaisen teatterin loistokkaiden vuosien parhaimmat esitykset että valovoimaiset esiintyjät, viitsivät raahautua katsomaan heikkotasoisia esityksiä ja huonoja näyttelijöitä. Esimerkkinä tästä oli Kansallisella marraskuussa 2019 nähty järkyttävä Dostojevski-sekamelska.

Suomalainen teatteri on omituinen juttu: mitä vain esitetään, katsomot ovat täynnä. Ohjaajat sorvaavat näytelmiä, jotka ovat enemmän showta ja revyytä kuin draamaa. Tunnettu on tutkija -kriitikko Harold Bloomin neuvo: löydä ensin Shakespeare itsestäsi ja anna sitten Shakespearen löytää sinut. Entä miten tänään löydetään Dostojevski? Kansallisessa on jo pitkään uskottu samaan vieraannuttavan postbrechtiläiseen kaavaan, joka ulkoistaa kontaktin katsojan ja esityksen väillä.

Kansallisteatterissa ennakkoesitetty Dostojevskin Karamazovin veljekset ei valitettavasti ollut poikkeus säännöstä. Kansallisen Karamazov oli hajanainen, meluisa, keskittymiskyvytön eikä juuri jaksanut kiinnostaa. Se ei tarjonnut odottavalle katsojalle kuin vanhastaan tuttuja fraaseja ja pateettista, sohivaa ylinäyttelemistä muodon syödessä sisällön ilmeisen hyvistä aikeista huolimatta.

Dramaturgia oli "jäljittelevää" kvasirock-henkistä, katurunoususkottavuus taas jotain miinus kolme potenssiin Arto Mellerin ja Jukka Asikaisen Pete Q. Kohtaukset oli pilkottu väärällä tavalla ja esityksen punainen lanka oli pahasti kadoksissa. Mikä sitten oli esityksen sanoma? Kaikkia pitää ja täytyy rakastaa kaikesta huolimatta! Voiko enempää ymmärtää Dostojevskia väärin ja näyttää sen latteammin? Kovan rähinän ja meuhkaamisen keskeltä kun ei tullut vastaan kunnon tunnekoukkuja kuin pari kertaa.

Jos tulkinta olisi kurkottanut edes hieman yli totutun, Zozima olisi voinut edustaa itse paholaista asettaessaan ihmisyyden riman niin korkealle, ettei siihen kukaan yllä vaan tekee mieluummin rikoksen, murhaa ja tappaa sen jälkeen itsensä. Entä Ivan Karamazovin paholainen? Miten sen olisi voinut nähdä suhteessa

Zoziman petolliseen maailmanrakkauden runoiluun, Dostojevski-paradokseja etsiäkseni? Seela Sellan ja Hannu-Pekka Björkmanin dialogit palauttivat hetkittäin uskon teatteriin ja siihen, että tekijät antavat katsojan itsensä keksiä näkemänsä merkitykset ja vapaasti oivaltaa mistä on kysymys siitäkin huolimatta, että dramaturginen sillisalaatti oli tehosiivonnut ne tekotaiteellisen oleilun ja pimpelipompelimusiikin kompostikasaan.

Karamazovissa näyttämöllä riehuu päättömästi muista erillään ja toisiinsa vailla kontaktia oleva nuoriso hosumassa ja elehtimässä ilman käsitettävää yhteyttä aiheeseen. Onkohan fragmenttisuudessa menty liian pitkälle? Fragmentaarisuus toimii yleensä hyvin yhdessä jonkin kokoavan tekijän (teeman, tunnelman, romaanin hengen) kanssa. Miten sitten tässä? Huonosti. Totta, romaania on vaikea esittää näyttämöllä eheänä realismina. Dostojevskin teokset tarvitsevat yleensä aikaa ja tilaa, etenkin hidastuksia nopeatempoisten ja yli aikain vievien jaksojen väliin.

Mutta jos kokonaisuus on vain "menoa", eikä katsoja saa rauhaa eläytyä, se ei toimi. Vika on pikemmin fragmentoinnin rytmityksessä tai sen puutteessa; kiirehditään liikaa ja hukataan teoksen "hidas ajattelu", tekemällä kaikesta nopeaa uutisvirtaa. "Jumala kadoksissa - etsinnät käynnissä!" Joihinkin dialogeihin olisi pitänyt satsata enemmän ja uutistulvaan vähemmän.

Dialogi ei kestä liikaa kiihkoilua. Jos näyttelijöiden veri kuumenee liikaa, katsojien veri vastaavasti viilenee. Ja tarkoitus on kai koota kekäleet katsojan pään päälle? Vain "suurinkvisaattorikohtaus" oli hieman omaleimainen, ainoa mielenkiintoinen kohtaus, mutta esipuheet ja turha hölötys pilasivat suurimman osan näytelmästä.

Kansallisen näyttämöllinen sekamelska paljastaa selkeästi kaksi tärkeää ja ikävää ajankuvaa. Ensinnäkin koko teatteri, niin vanha kuin uusi, puhe ja musiikki, on kriisissä, ja erityisesti Suomen Kansallisteatterissa, jonka tylsät, "uutta katsojakuntaa havittelevat, television sekä klubi-iltojen kanssa kiivaasti taistelevat" esitykset eivät juuri eroa katsojan silmissä toisistaan. Toiseksi se kertoo epä-älyllisestä ajankuvasta ja puheteatterin rappiosta, missä kuva on selättänyt lopullisesti sanan. Teatterin uusi sukupolvi ei osaa eikä halua sitä käyttää, jos ylipäänsä tietää mitä sillä tehdään.

Kyllä melkein nelituntisessa esityksessä aina aika ajoin kuuli ja koki jotain tuttua, jonka pystyi tunnistamaan Dostojevskiksi, mutta aivan liian harvoin. Teatteri ei ole ollut enää vuosikymmeniin älykköjen vaan mummojen ja muiden viihdettä elämäänsä kaipaavien kohtauspaikka. Mutta missä ovat älyköt ja älykäs taide? Isiah Berlin, yksi 1900-luvun merkittävimmistä aatehistorioitsijoista, kirjoittaa "Siili ja Kettu"(Otava2004)-kirjassaan asiasta näin:

"Kreikkalainen runoilija Arkhilokhoksen katkelmien joukossa on säe, joka kuuluu: "Kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian." Tukijat ovat olleet eri mieltä siitä, miten nämä hämärät sanat oikein pitäisi tulkita, ne kun saattavat tarkoittaa yksinkertaisesti vain siitä, että kaikessa oveluudestaan huolimatta kettu kärsii siilin ainokaisen puolustuskeinon edessä. Mutta jos sanat luetaan vertauskuvallisesti, niistä voidaan kirjoittaa merkitys, joka ilmaisee yhden syvimmistä eroista kirjailijoiden ja ajattelijoiden ja kenties yleensäkin ihmisten välillä. Sillä on olemassa valtava kuilu joka erottaa toisaalta ne, jotka suhteuttavat kaiken yhteen keskeiseen näkemykseen, enemmän tai vähemmän yksinäiseen tai selvin sanoin ilmaistavaa järjestelmään, jonka puitteissa he oivaltavat, ajattelevat ja tuntevat - yhteen universaaliin jäsentävään periaatteeseen, jonka ehdoilla kaikella mitä he ovat tai mitä he sanovat on merkitystä - ja toisaalta ne, jotka tavoittelevat monia päämääriä, usein erillisiä ja suorastaan keskenään ristiriitaisia, jotka, mikäli ollenkaan liittyvät toisiinsa, niin enintään jotenkin tosiasiallisesti, psykologisesta tai fysiologisesta syystä ja mitään moraalista tai esteettistä periaatetta noudattamatta: näiden jälkimmäisten elämä, teot ja ajatukset ovat keskipakoisia pikemmin kuin keskihakuisia; heidän ajattelunsa on hajanaista ja laveaa, se liikkuu monella tasolla ja innostuu monenlaisten kokemusten ja kohteiden olemuksesta sellaisina kuin ne ovat itsessään, pyrkimättä tietoisesti tai tiedostamatta sovittamaan niitä mihinkään yhteen tuntemattomaan, kaikenkattavaan, joissakin tapauksissa ristiriitaiseen ja epätäydelliseen, joskus fanaattiseen yhtenäiseen sisäiseen näkemykseen tai sulkemaan niitä sellaisesta pois."

Isaiah Berlinin mukaan ensin mainitun lajin älyllinen tai taiteellinen henkilötyyppi kuuluu siileihin, toiseksi mainitun kettuihin. Hänen mielestään Dante kuului ensimmäiseen kategoriaan, Shakespeare toiseen; Platon, Lucretius, Pascal, Hegel, Dostojevski, Nietzsche, Ibsen ja Proust taas olivat hänen mielestään eriasteisia siilejä. Herodotos, Aristoteles, Montaigne, Erasmus Rotterdamilainen, Moliere, Gothe, Puskin, Balzac ja Joyce taas kettuja.

Olen nähnyt elämäni aikana paljon sekä hyvää että huonoa, ja liian paljon keskinkertaista teatteria niin koti-kuin ulkomaillakin. Lisäisin Berlinin kettukategoriaan muutaman suomalaisen nimen nimenomaan shakespeaarisina poliittisen teatterin taitajina niin näyttelemisessä, ohjauksessa kuin tarinan kuljettamisessa. Muutama päivä sitten kirjoitellessani jotain tietokoneellani, huomioni kiinnittyi radio Ylen Ykköseltä tulevaan jännityskuunnelmaan, joka oli niin hyvin tehty, mielenkiintoinen, kuin isku vasten kasvoja, että kuuntelin sen jännityksen vallassa loppuun asti vaikken jännäreistä erityisemmin pidä muista, kuin englantilaisesta (kaikesta), komisario Maigretista, psykologisen jännityksen Friedrrich Durrematista, John Grishamin oikeussalidraamoista sekä vanhasta kunnon Sapo-sarjan Tuomari Deen kiinalaismurhista.

Kuunnelmajännäri oli Aurinkoteatterin ohjaajan ja Leaa Klemolan puolisona tunnetun Juha Mustaojan käsialaa, aivan liian vähän tunnetun mestarin, jonka yli kymmenen vuoden takainen ohjaus TRANSKASPIA kuuluu yhteen kaikkein parhaimpien teatteriesitysten top ten-listaan tekijöinään: 

"Juna kulkee läpi Kaspianmeren aavikkomaisemien salonkivaunussaan kolme miestä: Louis Mountbatten, Henry Kissinger ja Jawaharlal Nehru. Kuu mollottaa, Sputnik näyttää tietä, eletään kohtalon hetkiä. Englantilaisten fantasman raunioille on syntymässä maailman suurin demokratia, vastakkain ovat itä ja länsi; taistelu eliksiirien eliksiiristä, maailman öljystä, on alkanut ja pian maailma on jaettu kolmeen osaan, Esson, Shellin ja BP:n kesken. Vielä nyt telakoilla kolisee, kamelimotelleissa kuuluu kaskaiden ääniä, radiot rätisevät idän paheellisessa ilmapiirissä. Transkaspia sijoittuu kuviteltuihin vuosiin 1978-79. Yhdysvaltain ulkopolitiikan napamies Kissinger on valmis liittoutumaan kenen tahansa kanssa, Burman jaarli, Kaakkois-Aasian asevoimien ylipäällikkö, varakuningas ja kenraalikuvernööri Mountbatten taistelee kynsin hampain maasta, joka menetetään. Hänen vaimonsa Edwina on pakomatkalla politiikasta ja käy uhrilampaan kuolinkamppailuaan idän uskonnollisen mystiikan ja eurooppalaisen pidättyvyyden kiehumapisteessä. Jawaharlal Nehru, Intian tuleva pääministeri, tahtoo maansa itsenäistyvän arvokkaasti ja yhtenä kappaleena. Irene Nehrulle riittää voitto. Transkaspia on tragedia ja poliittinen fantasia, vakava kunnianosoitus agenttitarinoille, vastavalotettu suurmieskuvaelma, lihallistettua politiikkaa. Estetiikaltaan Transkaspia kadehtii film noiria, kaikuu sen kohtalokkuutta ja tukahdutettuja intohimoja. Transkaspia ei ole perhenäytelmä. Historian suurmiehet eivät ole allegorian muotoon verhottu sukusaaga. Edwina Mountbattenin ja mystikko Punaisen Hatun sadistinen suhde ei kerro mitään aikalaisistamme, eikä Irene Nehrun kalashnikov viittaa nykyfundamentalisteihin. Transkaspia ei kerro mitään tästä ajasta. Kaikki vastaavuudet poliittisten nykytilanteiden kanssa ovat sattumaa. Kaikki intohimot ja kaikki tragediat eivät ole yksityisiä; joidenkin näyttämönä on koko maailma."