Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallila.comissa käsitellään professori Timo Airaksisen kirjoituksia markiisi de Sadesta aina näin keskellä viikkoa. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi. Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä:

"Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade. Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea.

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut (Kulttuuriklubi, 2019) ja esipuhe Harald Olausen.

Tuuri ja transgressio!

Saden luonnonfilosofia on omalla tavallaan ristiriidaton ja mielenkiintoinen, ainakin silloin, jos sitä tarkastelee kokonaisuutena, kiinnittämättä liikaa huomiota yksityiskohtiin. tuska, julmuus ja murha ovat voimakkaita motiiveja siksi, että ihmiset ovat osia luonnosta, jotka aina tuhoavat toisensa; täten he toimivat sopusoinnussa luonnon kanssa. Mutta jos asia on näin, jää henkiinjäämisen edellyttämä yhteiskunnallinen tasapuolisuus arvoitukseksi. Sade väittää, että suurta vallankumousta edeltävän Vanhan Hallituksen aikainen ranskalainen yhteiskunta eli se, jonka hän parhaimmin tuntee, on epäoikeudenmukainen täsmälleen sillä tavalla, että rikos kannattaa, mutta hyve ei. Hyveellinen Justine saa hyvin pian havaita tämän tosiasian: "Suuri Luoja minä ajattelin katkerana, on siis mahdotonta, että sieluni avautuisi yhteenkään hyveelliseen tekoon ilman että siitä heti rangaistaisiin ankarimmilla rangaistuksilla! Hänen epäonnensa ei kuitenkaan riipu fyysisestä luonnosta eikä edes ihmisen psykologiasta. 

On mahdollista kuvitella pieniä ja eristettyjä yhteiskuntia, jotka menestyvät taistelussa luonnon julmia lakeja vastaan. Utopia voi olla olemassa. Sade painottaa kuitenkin, että hyveen noudattaminen on aina vaarallinen strategia, koska se altistaa ihmisen muitten ahneudelle, petollisuudelle ja julmuudelle. Jos hän haluaa ryhtyä asianmukaisiin varotoimiin, hänen on itsensäkin muututtava paheelliseksi. Hyve ei ole edes miellyttävää. Hyvä ihminen haluaa seurata normeja, joiden päämääränä parhaimmillaankin on pelkkä rauhanomainen rinnakkaiselo tai pelkkä tavan tai perinteen noudattaminen; mutta tämä tarkoittaa, että ihmisestä tulee ammattimainen uhri, joka elää elämäänsä vain muiden kautta, jotka yrittävät muovata häntä kuin savea. Hän ei opi mitään. Justine ei koskaan tajua tätä tosiasiaa. Juliette puolestaan tietää, että "jokainen murha on sekä kommentti kaikkiin muihin murhiin ja että niihin osoitettu kritiikki, ja jokainen murha vaatii enemmän tehokkuutta seuraavan kohdalla". 

Niin niistä muodostuu todellinen elämänura ja hänestä voi tulla oman elämänsä mestari. Tietysti Juliettestakin voi tulla liian paheellinen, jotta hän selviäisi; mutta tämä on aina sattumanvarainen vahinko, huonoa tuuria, jonka esiintyminen on parhaiten vältettävissä olemalla mahdollisimman paheellinen. Paheellisuus vahingoittaa itseä oman toiminnan tuloksena; seuraukset sen sijaan näyttävät olevan hyödyllisiä. Hyveellisyys taas tuottaa vahingollisia seurauksia, jotka tehokkaasti kumoavat kaikki hyvät aikomukset. Sade väittää, että vahingoittamalla itseään Juliette omaksuu luonnollisen asenteen. Hän on sopusoinnussa luonnon tuhoavan periaatteen kanssa ja siitä syystä onnettomuuksien lähde. Justine taas jää päinvastoin pelkäksi objektiksi, koska hänen suunnitelmansa uhmaavat sitä; mikä on luonnollista. Koska hän ei vahingoita itseään — hän on hyvä —.

Hänen on jäätävä passiivisuuden tilaan; näin ainakin itse luen Saden tekstiä. Vallalla olevassa yhteiskuntajärjestelmässä julmurit tavallisesti pärjäävät. Sade näyttää väittävän, että jos Justine tapetaan, hänen täytyy ymmärtää se vain luonnon temppuna. Ironinen tosiasia on, että vain vahinko hyödyttää. Luonto on kaoottinen siinä mielessä, että se turhauttaa ja pilkkaa käytännöllistä järkeä. Julietten ristiriitaisuus kannattaa. Olemme nähneet, että luonto tarjoaa Sadelle mallin todellisesta elämästä, joka on samanaikaisesti sekä tuhoava että miellyttävä. Käytyään läpi sarjan julmuuksia ihminen löytää itsensä ja luonnon välisen yhteyden, joka on orgastinen kokemus. Jos ihminen kykenee ylittämään todellisuuden fyysiset esteet, hän huomaa elämän olevan tyhjyyden tuntemusta. Tuhoavalla toiminnalla ihminen muuttaa maailmaa ja saavuttaa myös äärimmäisen miellyttävän mielentilan. Alun perin ihminen on maailmassa yksin, sillä mikään uskonto tai etiikka ei voi tarjota johdatusta tai lohdutusta.

Lähimmäiset ovat joko uhreja, "maan rehua", tai mahdollisia vihollisia, joiden paheellisuus on uhkaavaa. Vaikka jonkinlaiset yhteiskunnalliset liittoutumat olisivatkin mahdollisia, ne ovat yhteiskuntasopimuksen irvikuvia, sillä jokainen toimii vain omien intressiensä mukaisesti. On varmaa, että liittoutuman heikoimmat jäsenet joutuvat kärsimään. Siitä huolimatta tällaisilla yhteiskunnilla on oma tärkeä roolinsa, kuten tulemme näkemään. Ehkä tärkein opittava asia on, että mielihyvä täytyy ymmärtää transsendenssina, rajojen ylittämisenä siten, että ihminen saavuttaa tyhjyyden tilan, jossa kaikki on sallittua, millään ei ole mitään väliä, eikä mitään voida saavuttaa. Vain rikoksen kautta transsendenssi muuttuu transgressioksi, täydellisen tyhjyyden tuntemukseksi. Murhasta tulee aiempien murhien selitys, ja toisto on avain tarinan juoneen. Etiikalla ei ole mitään yhtymäkohtaa tällaiseen tyhjyyteen; päinvastoin, etiikka merkitsee asioiden ja niiden yhteiskunnallisen kontrollin huolellista määrittelyä.

Se on sama asia kuin kaikenlaisen oikullisuuden minimointia. Hyvät päämäärät ovat hyvin määriteltyjä, ja siksi ne eivät (Saden mielestä) ole minkään arvoisia. Pahat asiat puolestaan ovat käsittämättömiä, ja sellaisina miellyttäviä kuten purkautuminen tai loikkaus tyhjyyteen. Sade viittaa paheellisuuteen ärsykkeenä ja mielihyvään tuhoamisena: kun ihminen altistuu vaaralle, jota hän ei voi käsittää, hän kokee voimakasta kauhua. Tilanne on George Orwellin teoksessa 1984 kuvatun rottakidutuksen kaltainen; kiduttaja käyttää hyväkseen Winstonin pahimpia pelkoja ja muuttaa hänen elämänsä, vaikka rotat eivät koskaan edes kosketa hänen kasvojaan. Franz Kafkan novelli Rangaistussiirtolassa kuvailee sadelaista luonnonmysteerinäkemystä. l Rangaistussiirtolan yhteiskunnassa ihmiset uskovat myyttiseen esilainsäätäjään, "Entiseen Komendanttiin", joka on säätänyt heille lain. Näin ollen tämän yhteiskunnan tietoisuus laista on osittain vääristynyt. Jotkin periaatteet ovat kuitenkin itsestään selviä asioita.

Kuten "Kunnioita esimiestäsi!", "Syyllisyys on aina epäilyksien ulkopuolella" ja "Ole oikeudenmukainenl". Käytössä on monimutkainen kone, joka kaivertaa uhrin rikoksen nimen kaikkialle hänen ruumiiseensa neuloin, jotka on kiinnitetty lasiseen äkeeseen — oikeus on läpikuultavaa. Uhri oppii hitaasti rikoksensa nimen lukemalla tekstin omasta haavoitetusta ruumiistaan: "Ei tapahdu mitään muuta kuin että mies alkaa lukea kirjoitusta, hän jännittää suutaan, kuin kuuntelisi," Lopuksi kone heittää kuolleen ruumiin kuoppaan. Kafkan tarinassa helvetillinen kone särkyy lopulta, joten uhri ei koskaan opi rikoksensa nimeä eikä näin ollen voi kuolla; hän pakenee saavuttamatta valaistumista. Valvova upseeri tekee virheen työntymällä itse koneeseen ikään kuin oppiakseen sen oman rikkomuksensa nimen, joka johti pyhän mekanismin särkymiseen. Omien periaatteittensa mukaan häntä pitää rangaista. Hän ei ole onnistunut saamaan vierailijaa — joka voi olla hänen esimiehensä — vakuuttuneeksi.

Esimerkiksi järjestelmän oikeudenmukaisuudesta, ja syyllisyyttä ei voida epäillä. Mutta hän tietää liian paljon. Toisin kuin kafkalaisen luonnollisen oikeuden uhrit, hän ymmärtää olevansa syyllinen. Tästä syystä neulat vain lävistävät hänet, joten hän tuhoutuu saavuttamatta etsimäänsä valaistumista. Saden (joka myös piti koneista) näkökulmasta käsin hänen erehdyksensä oli, että upseeri luuli voivansa ymmärtää tekemänsä virheen ja sovittaa sen omalla hengellään. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että rikollisen hyvä tuuri on katastrofi, jolta puuttuu kaikki sisäinen merkitys. Mutta upseeri on looginen. Hän pääsee omaan väärään olemattomuuteensa — jolla ei kuitenkaan ole vapauttavaa vaikutusta — järjettömän koneen kieltäytyessä heittämästä häntä jätekasaan: "Luvatusta vapahduksesta ei näkynyt merkkiäkään- " Voidaan kysyä, miksi Sade (tai paavi) ei tehnyt itsemurhaa?

Hyvä kysymys, kun kerran luonnon on havaittu olevan tällainen oikullinen opas. Vastaus tähän on: ensinnäkään, luonto ei vaadi ihmisiltä mitään. Toiseksi, heidän korkein mielihyvänsä on tyhjyyden kokemus, joka muistuttaa kuolemaa. Ja kolmanneksi, kaikki elämä on luonnon kannalta vain vertauskuvallista; vain luonto on todella todellista. He ovat jo kuolleita. Viimeinen näkökohta on erityisen tärkeä. Alkeellisimmalla yksilötasolla vertaus tarkoittaa, että kaikki irstailijat vain jäljittelevät elämää tuhoamalla niin paljon kuin suinkin mahdollista. Mutta toisin kuin luonto he myös rakastavat, järkeilevät, harkitsevat, liittoutuvat ja taistelevat välttääkseen kuoleman. Tällä tavalla e pelaavat peliä, jonka nimi on "luonto" ja jonka säännöt määräävät, että he ovat tietoisia luonnon täydellisestä eristäytyneisyydestä. Se ei anna määräyksiä eikä vastaa kysymyksiin ja mitä tahansa he tekevätkin, sillä ei ole vaikutusta todellisuuteen. Ainoa vaihtoehto on löytää tie lopullisiin transsendentteihin nautintoihin kuvitteellisin keinoin.

Tämä onnistuu vain tarinoiden, kertomusten tai näyttämöproduktioiden avulla. Elämästä, Vanha Hallitusmuoto mukaan luettuna, tulee silloin vain pelkkää turhaa peliä. Sadelaisilla sankareilla ei ole todellista toivoa muuttua onnistuneesti paheellisiksi, koska he tietävät, että luonto ei välitä heistä tippaakaan (miksi edes välittäisi?). He tarvitsevat korvikkeita, kuten sadelaista tuskan teatteria, jossa voidaan kokea mielihyvää. Todellista mielihyvää on vain purkautuminen; kaikki mitä Sade sanoo, on heijastumaa tästä yhdestä todellisuudesta, johon Sade uskoo. Tappaessaan paavi tuntee jotakin hyvin luonnonläheistä, mutta sillä ei kuitenkaan ole luonnon kanssa mitään tekemistä. Tästä syystä hänen täytyy yrittää toistaa ja täydellistää tekonsa. Kiihkon vallassa hän kertoo, millaiselta tuntuu elää aitoa elämää keinotekoisessa yhteiskunnassa. Mutta hän ei voi saavuttaa onnea tai ylipäätään mitään. Täten hän tuhlaa vain aikaansa ja muitten ihmisten elämää. Mutta hän ei voi tehdä mitään muutakaan.