Uutuustelevisiosarja Queen of Fucking Everything on täyttä rautaa

Teksti Harald Olausen

Nyt on menoa, tyyliä ja tv-juhlaa tarjolla "palapelin vierekkäisinä paloina" unohtamatta hauskan keskellä surun kyyneliä. Herranjestas miten hyvää ja rohkeaa sekä tarkasti maaleihinsa osuvaa suomalaista televisiodraamaa tänä päivänä osataankaan tehdä kauniisti ja liikuttavasti. Siitä todisteena Tiina Lymin Ylen Areenan tullut 6-osainen upea Rabbit Filmsin tv-sarja Queen of Fucking Everything. Se haistattelee kaikille niille kusipäille, jotka ovat sen aiheesta itse ansainneetkin samalla kun se kutoo yhteen erilaisten ihmiskohtaloiden yhteentörmäyksiä ja antaa kasvot nykyvitutukselle. Mutta ei niin yksioikoinen ole Lymin ote kuvattuihin kohteisiinsa. Se on myös elämän rakkaustarina, monia rakkaustarinoita olematta halpa pano tai vain pinnallinen huitaisi. Se on myös menettämisen ja kadottamisen tuskaa, mutta samalla uuden juhlaa ja välillä rajuakin sekoilua.

Hulluus on nostettu Lymin käsissä potenssiin kymmenen, eikä enää Thomas Mannin Felix Krullin tunnustusten tasolle ole tunkua. Nyt on vallalla irvistelevä rytöhulluus, ja Nietzschen sanoin orjan täytyy lievittää oloaan päivästä toiseen läpinäkyvillä valheilla, jotka jokainen tarkkanäköisempi pystyy tunnistamaan valheiksi. Orjahan ei voi käsittää, että arvosta voi puhua ylimalkaan vasta kehityksen päätepisteessä, nimittäin siellä, missä yksilö ylittää kaikki rajansa, ja missä hänen ei ole enää pakko tuottaa ja työskennellä oman elossapysymisensä eteen – ja me katsojat olemme näitä orjia, tahdoimmepa tai emme - emme näet voi houkutukselle mitään. Eivätkä voi sarjan kusettajatkaan, kuten Marken tytär Jemika, joka Mika Waltarin Gabriel tule takaisin-näytelmän tavoin aikoo putsata massit himaan. Mutta mikä on se kutkuttava kitka, joka pitää otteessaan? Se on tietenkin ihmisten rajaton ahneus ja alttius tulla siksi huijatuiksi.

Tunnelma on sarjassa hyytävän jännittävä, osin jopa pelottavan piinaava. Shakespearen sonetteja huolitellulla englannilla puhuva roisto, karmasta varoitteleva puliukko, pinnallinen työtiimi ja sen yhtä pinnalliset ja kateelliset uraohjukset, pääosanesittäjän Lindan hajoavan mielen, syyllisyydentunnon ja kunnianhimon sekä vääjäämättä etenevän karmaisevan kohtalon välisestä ristiriidasta syntyy Lymin tyylittelevissä käsissä poikkeuksellisen vahvaa ja laadukasta draamaa, jota syventää vielä entisestään osuva leikkaus ja takaumien jännittävä sirotteleminen sinne tänne kohtausten tiivistä tunnlmaa syventämään ja samalla Lindan omaa sisäistä piinaa kuvastamaan kuin psykologisissa trillereissä.. Näistä aineksista syntyy suomalaisittain harvinaisen tihetunnelmaista draamaa, joka koukuttaa katsojan alusta loppuun ja pitää vaativammankin katsojan näpeissään.

Jutun juju on tietenkin siinä, että kaikki menee päin seiniä ja kunnolla juuri silloin kun sitä vähiten odottaisi. Henkilöiden toiveet ja toteutuneet asiat ovat ristiriidassa samoin koko ympäristö ja sen lierot ihmiset. Alkaa moderni naamioidenpudotuspeli ja kommelluksien täyttämä sekamelskainen tila, josta ei koomisia vääntöjä puutu mutta ei myöskään tarinakertomisen juhlaa. Vihdoinkin aitoa ja suoraa vitutusta, kaikkea paskaa, joka paikassa vallalla olevaa vihaa sekä välipitämättömyyttä kohtaan oikein televisiosarjallisen verran päin naamataulua. Henkilöt ovat tyypiteltyinäkin aidonoloisia ja reheviä arjesta napattuja, kuten aina yhtä loistavan ja vahvan Kaarina Hazardin osuvasti näyttelemä tiukka työvoimatoimistovirkailija, ja yhtä jännittävän (molemmat tulivat aikoinaan enemmän tutuksi poliiseja käsitelleestä sarjasta), Mikko Roihan lähes demonisen vittumainen ulosottomies.

Kristo Salmisen suuri roisto Börje on irstaasti herkullisen moninainen tunteellinen olento, jonka murtuminen ja itkut saavat katsojankin itkemään. Komea Jussi Nikkilä katoaa valitettavasti heti alussa poissaolevaksi mieheksi eikä paljoa sen jälkeen näy. Televisiosarja ei kuitenkaan tyydy vain esittämään ja surkuttelemaan tapahtuneita hirveyksiä vaan vilauttaa sitä kuuluisaa suomalaista sisua, samaa kuin Arto Paasilinnan hullunhauskoissa anarkistiseikkailuissakin (Veikko Huovisen henkeen), millä keskisormea on tässä maassa näytetty tylsille ja kieroille kurittajatyranneille Lallin ajoista lähtien. Queen of Fucking Everything pääosaa näyttelemä Laura Malmivaara on traagisuudessaan niin todellinen, että hirvittää naurun keskellä (ja Marja Packalenin muistinsa menettänyt turpea ja ilkeän piikikäs narsistiäiti vanhustenkodissa kuolemaa tehden yhtä tosi kuin hän oli KOM:issa).

Hän nousee sisulla kurjaa kohtaloaan vastaan ja alkaa itse luukuttajaksi ja rikolliseksi, joka yrittää sillä tavalla pitää itsensä pinnan yläpuolella samaan aikaan, kun vielä jotenkuten pitää kulisseistaan kiinni. Katja Kuttnerin näyttelemä syntymästään surkea Marke on taas herkullinen vastapari Lindalle, joka myy kalliita asuntoja rikkaille ja on kauppatieteen maisteri. Kuttnerin hersyvä olemus ja huumori ovat tarttuvia, samoin kuin Marken rikollisen poikaystävän elävä kielenkäyttö ja sekava olemus. Sarjan henkilöt ovat kiinnostavia, koska he kärsivät ja silti jaksavat yrittää elää omanlaista elämäänsä. Lymi osaa näyttää myös henkilöiden sisäiset ristiriidat. Linda ei ole esimerkillinen eikä yksioikoinen. Toisaalta monet hahmot on selvästi rakennettu naisen silmin katsottuna ja Lindasta on tehty rohkea oman elämänsä James Bond – nimenomaan Daniel Gregin tulkitsema, jolla on munaa olla kuin mies, ja niitä oikeita tuntevia ja itkevä sekä rakastavaia miehiä todellisina herrasmiesrakastajina kaksin kappalein.

Silti Tiina Lymin uutuustelevisiosarja Queen of Fucking Everything on kuin juuri tähän päivään ja sen pelottaviin varjoihin kirjoitettua iskevää draamakomediaa, missä herkutellaan kaikkien draaman lakien mukaan ilman suojaavia naamioita niin, että nauru raikaa kotikatsomoista siitä huolimatta, että aihe on vakava. Se on satiirinen kuvaus komedian silmin siitä, millaista on epätasa-arvo lähes "luonnontilana" katoamassa olevan omistajayhteiskunnan silmin katsottuna siitä ikävästä tosiasiasta, että kuvitelmat yhteisestä agendasta ja tasa-arvoisesta onnesta, on lopullisesti haudattu samalla kun sotakirveet on kaivettu piiloista esiin, ja kaikkien niiden sota kaikkia vastaan, jotka enää jaksavat ja kykenevät, on vasta alkamassa tai alkanut. Lymi lyö myös machoyhteiskuntaa sen omilla eväillä. Sarjan shakespeaarinen omantunnonvaiva tapetuista kuolleista haamuina on vaikuttava.

Aikaisemmin olemme nähneet Vaihtokaupat (1983)-elokuvan innoittamina Suomidraamana kertomuksia mm. selviytymisestä Jakomäessä, kansakomedioita ja Suomi-filmien rikas rakastuu köyhään-satuja. Raid käsitteli Espoossa sijainnutta "rikkaiden erityistalousaluetta". Lymin Queen of Fucking Everythingin neuvokkaat ihmiset panevat hyrskyn myrskyn. He eivät anna onnettomuuksienkaan masentaa heitä lopullisesti, vaan ovat löytäneet itselleen sopivan ympäristön sopeutua surkeuteensa ja silti yrittää elää inhimillisesti arvokasta elämää sekä taistella lannistumista vastaan. Eriarvoisuuden jumalattaren Ann Raydin kirjan lojuminen erään luuseriksi keskiluokasta tipahtaneen miehen sohvalla on mainio viittaus äärioikeistolaisuuden sikiämisen pragmaattiseen kaavaan, josta Marx myös oli huolissaan, sillä uudistuvan ihmisen tiellä on aina pahuus ja sen kyky uudistua.

Eriarvoisuus syntyy monesta tekijästä. Siitä on tullut muotitermi sadan vuoden aikana ja se liitetään usein kristilliseen viitekehykseen "hyväntekijöiden puhdas pulmus"-osastolle. Mutta se jos mikä edistää tekopyhyyttä. Esimerkiksi Karl Marxin mukaan ryysyköyhälistö, johon kuuluivat eri asteiset yhteiskunnan ulkopuolella olevat irtolaiset, pummit ja boheemit, eivät voineet edustaa itseään, vaan jonkun muun oli edustettava heitä. Aito epäitsekkyys pystyy mihin tahansa, kirjoitti Bernard Shaw Majuri Barbarassa. Edward Said jatkaa Marxin ajatusta eteenpäin kirjassaan Ajattelevan ihmisen vastuu (Loki 2001), missä määrin ja millä edellytyksellä (useimmiten) etuoikeutettu, pitkälle koulutettu akateeminen tutkija voi toimia jonkin syrjäytetyn ja hiljennetyn ryhmän asian puolestapuhujana? Entä idealistit, joiden hyvät aikeet jäävät usein hyviksi aikeiksi tai totetuessaan muuttuvat oman itsensä tuhoisiksi vastakohdiksi?

Vaikka sarja on fiktiivinen ja huvittamaan sekä hämmästyttämään tehty, on siinä pohjalla oma luterilainen synnintunto sekä omatunto, mikä on epäilyttävä käsite, koska se on taustaltaan kristillinen ja sidoksissa jumalan läsnäoloon ihmisessä. Sarja on tehty selvästikin ajatteleville ihmisille, joita kiinnostavat abstraktit asiat, kuten ihmisen kohtalo, päämärä ja olemisen ongelmat. Sarjassa myös alleviivataan todelliset ihmiset, tunteet ja tarkoitukset vastaan teeskentelijät, valheellisuus ja toisten kylmä hyväksikäyttäminen. Todelliset älyköt osaavat rakastaa. Omatunto on vain kyky matkia auktoriteettia. Omatunto on yhtä yllelistä kuin moraali, siihen on vaara vain rikkailla ja hyväosaisilla. Tässä kohtaa huomaan sarjan olevan kuin teinitytön päiväkirjan täynnä paljastuksia - vain se on toivottavaa. 

Kohderyhmäkin on siksi ilmeisen selvä: kulttuuria kuluttavat 20-70-vuotiaat älykkäät ja tuntevat naiset ympäri maailmaa. Omatunto asuu useimmiten näissä naisissa, ja on kehittynyt vanhakantaisesta sisäistetystä auktoriteettiuskosta moderniksi, sisäiseksi dialogiksi. Julien Bendanin kuuluisan määritelmän mukaan intellektuellit ovat vain pieni ylilahjakkaiden ja moraalisesti ajattelevien filosofikuninkaiden joukko, joista muodostuu ihmiskunnan omatunto. Todelliset intellektuellit hän sanoo: "Ovat "niitä, joiden toiminta ei olennaisesti tähtää käytännöllisiin päämääriin, niitä, jotka etsivät iloa taiteen tai tieteen harjoittamisesta tai metafyysisestä pohdiskelusta, lyhyesti sanottuna, joilla on hallussaan ei-materiaalisia etuisuuksia ja jotka tämän vuoksi sanovat eräässä mielessä: Valtakuntani ei ole tästä maailmasta".

Sarja ei ole silti saarnaava. Se esittelee nykyajan raadollisuuden keskellä pakosta LADY MACHBETIKSI muuttuvan Lindan, jota kalvaa epäily ja syyllisyydentunto läpi koko sarjan. Sarja ei anna armoa ajalle ja tapatumille. Ne valuvat käsistämme kuin hiekkaa. Ihmisten ahdinko, masennus ja epätoivo, yhdistettynä välinpitämättömyyteen tulee todistaneeksi Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla (INTO, 2016)-kirjassaan esittämän väitteen: pääoman tuoton kasvu taloudellista kasvua nopeammin johtaa vääjäämättä pääoman nopeaan kasaantumiseen ja siksi myös inhimillistä kärsimystä lisäävien jyrkkien varallisuus- ja tuloerojen kasvuun kaikkialla. Thomas Pikettyä siteeraten, viime aikojen taloudellinen eriarvoistuminen ei ole vääjäämätöntä luonteeltaan vaan tarkoituksellisesti valitun eriarvoistavan politiikan meilläkin tunnettu tuote, jota ei saa kaupan hyllyiltä pois sitten millään.

Mikä on yksilön voima ja vastuu tuntuu sarja kysyvän, nimenomaan vastaan yhteiskunnan ja olosuhteitten vaatimukset? Lymi näyttää ennustavan uuden ajan syntymisen uuden taistelevan naisen hahmossa. Linda on kaikkea muuta kuin tuttu.Taustalla on Suomessakin vallalla oleva "eriarvoisuuden meritokraattinen legimaatio", jonka mukaan suuremmat tulot ovat ansaittuja, silloin kun ne perustuvat omiin ansioihin ja kykyihin. Tässä kaikessa on kuitenkin monia ongelmia. Maailmalla on jo nyt leviämässä rikkaiden satuilua omasta erinomaisuudestaan ja aseistautumista köyhiä vastaan. Queen of Fucking Everythingin kaltaiset televisiosarjat ovat taas kuin suoria kehotuksia nousta kapinaan, kuten seinägraffiti Danten 7. piiri Kapitalismin rappio! Lymin tapaan kaikelle nauraen ja kaikesta pilkkaa iloisesti tehden koko rahan edestä. Osaava porukkaa ja hyvä tatsi- suosittelen.