Vakoojia ja taistelua Suomen vihreästä kullasta

Teksti:

Harald Olausen

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan väliin ajoittuva taistelu suomalaisesta metsäteollisuudesta Saksan, Neuvostoliiton ja Ison-Britannian välillä on lähes tuntematon ja osin arkaluonteinen aihe, josta ei keskustella julkisesti, mutta jolla on ollut tärkeä ja kauaskantoinen merkitys Suomen talouspoliittisessa päätöksenteossa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Ongelma asiaa tutkittaessa on aineiston "tietoinen vähäisyys" ehkä osittain sen arkaluontoisuuden vuoksi, osittain siksi että tapahtumat olivat taitavasti suunniteltuja ja toteutettuja tiedusteluoperaatioita. Joudumme siksi vain aavistelemaan ja päättelemään asioita kauan vasta sen jälkeen kun ne ovat tapahtuneet. Tärkeää on tässä artikkelissa on se, miten tuo tulevaisuuteen vaikuttava menneisyys on ymmärretty ja yhä edelleenkin ymmärretään, sekä lukea rivien välistä aiheesta kirjoitetuja muistelmia, sillä niissä esiintyviä argumentaatiota ja väitelauseita voidaan arjen käytännössä tutkia niiden salattujen intentioiden pohjalta vertaamalla niitä siihen, mitä tiedämme muista historiankirjoista kirjoitetun koskien vakoilua ilman, että menisimme niiden esittäjien asettamiin retorisiin ansoihin.

Suomalaisissa metsissä juoksi pilvin pimein ulkomaalaisia ostajia, joista useat olivat sellaisiksi tekeytyneitä vakoojia, kuten neuvostoliittolainen Ivan Maiski - ehkä yksi sen ajan, 20- ja 30-lukujen vaihteen ovelimmista ja vaarallisimmista vakoojista, oikealta nimeltään Ljahovetski ja syntyperältään juutalainen sekä entinen mensevikki, joka toimi sekä GPU:n että Kominterin tehtävissä (-1). Tunnettu suomalaiskirjailija Mika Waltari kertoo tästä tarkemmin kirjassaan "Neuvostovakoilu Suomessa" (Otava 1994). Neuvostovakoilusta on Suomessa kirjoitettu paljon ja laadukkaita tutkimuksia. Neuvostoliitto halusi ja sai Itä-Karjalan parhaat metsät itselleen jatkosodan jälkeen. Usein neuvostovakoilu oli kuitenkin niin läpinäkyvää, vakoilijat suuria törttöjä tai Suomen Etsivän keskuspoliisin vastavakoilu niin tehokasta, että neuvostovakoilijat jäivät verekseltään jo heti alussa kiinni. NKVD:n tunnetuimmat vakoojat Boris Jartsev ja Jelisei Jelisejev aiheuttivat paljon ongelmia ja yrittivät rakentaa laajaa vakoiluverkostoa Suomeen. Stalin oli antanut tehtäväksi Puna-armeijalle jo vuonna 1930 suunnitella Suomen valloitusta. Vakoilutoimintaa johti tuolloin muodollisesti kaupallisissa tehtävissä toiminut Vasili Terntjev. Hän sai politbyroo-tasoisella päätöksellä elokuussa 1940 tehtäväkseen rakentaa Suomeen vakoiluverkoston, jolla Stalin pyrki Suomen kysymyksen lopulliseen ratkaisuun haluamallaan tavalla (0).

Tiedustelupalveluista ja vakoojista on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Ongelmana ovat onnistuneiden projektien älykkäät harhautukset, joista emme tiedä juuri mitään. Hakuja tehdessä asian tiimoilta Amazonissa ja Googlessa huomaa, miten moni teos tuntuu käsittelevän Gestapon toimintaa Saksan ja sen miehittämättömien alueiden sisällä. Tänä vuonna ilmestyy kaksi kiehtovaa opusta, kuten Al Ciminon Nazi Sex Spies: True stories of Seduction, Subterfuge and State Secrets, sekä Rhoddri Jeffrey-Jonesin Ring of Spies: How MI5 and the FBI brought down Nazis in America, mutta kumpikaan näistä ei suoranaisesti liity aiheeseeni. Näistä voi kuitenkin löytyä kuvauksia tavoista ja kaavoista millä saksalaisten vakoojat ovat toimineet, ja niistä voi kenties havaita saksalaisten toiminnassa suomalaisen metsäteollisuuden suhteen samoja piirteitä kuin saksalaisten vakoojaoperaatioissa muualla.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kuuluneet 1500-luvulta lähtien sosiaalisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti tavalla tai toisella Saksan etupiiriin. Kreivi van der Goltzin toiminta ja kirjoitukset vahvistivat asian lopullisesti suomalaisille poliitikoille vuonna 1918 (1). Pohjola kuului Saksan etupiiriin, vahvisti myös Huvudstadsbladet asian "virallisesti" myöhemmin 10. heinäkuuta 1940. Kulissien takainen taistelu pohjoisen pallonpuoliskon vihreästä kullasta oli alkanut heti I ms:n päätyttyä, sillä myös juuri perustettua ja kovien kasvukipujen vaivaamaa Neuvostoliittoa kiinnosti suomalainen metsäteollisuus, esimerkiksi menestyvä valtiollinen metsäyhtiö Gutzeit varsinkin sen jälkeen, kun Gutzeit Oy oli laajentunut rajusti saatuaan ostettua vuonna 1918 itselleen sekä Ilomantsi-yhtiön että Finland Woodin ja Lieksan Pankakosken sekä Enson alueen metsät (2).

Suomen ensimmäinen ulkoministeri, Otto Stenroth Paasikiven I hallituksessa vuodelta 1918, kertoo muistelmissaan (3) ajatuksen sotilasliitosta Suomen ja Saksan välillä herätetty henkiin korkealla tasolla jo ennen hänen astumistaan ulkoministeriön johtoon. Hän päättelee aloitteen tulleen keisarilta Suomen kenraalin arvonimen saanneelta kreivi von der Goltzilta:

"Varmaa on myöskin, että kaikki ne piirit, jotka ajattelivat mahdolliseksi Itä-Karjalan liittämistä Suomen asevoimin, lähtivät siitä edellytyksestä, että Saksa antaisi sotilaallista kannatustansa tällaiselle yritykselle ja että ajatellun yhteistoiminnan perustana olisi molempien maiden kesken tehty sotilasliitto."

On kaksi merkille pantavaa seikkaa Stenrothin kirjoituksessa, jotka liittyvät olellisesti taisteluun suomalaisesta metsäteollisuudesta. Ensiksikin: vaikka Saksa hävisi I ms:n se ei kadottanut intressejään Suomen suhteen eikä Suomen poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta etupiiristään siitä huolimatta, että se ymmärrettävistä syistä vetäytyi vuosikymmeneksi omien sisäisten poliittisten paineidensa takia näkymättämäksi taustamieheksi -taistelu suomalaisesta metsäteollisuudesta kuului tähän kategoriaan, jota Saksa kävi olosuhteiden pakosta hiljaisella liekillä 1920- ja 1930-luvuilla saksalaisten yrittäjien sekä vakoojien toimesta. Toiseksi avainpaikaksi taistelusta suomalaisesta metsäteollisuudesta muodostui Itä-Karjala, jossa ristelivät keskenään brittien Secret Servicen miehet, saksalaiset liikemieht ja venäläiset kommunistivakoojat sekä suomalaiset heimosoturit keskenään erämaiden saartamissa arvokkaissa metsissä.

Juuri siksi voin kysyä tässä artikkelissani, miksei Saksalla olisi ollut suunnitelmia myös tärkeän suomalaisen metsäteollisuuden tuotteiden varalle? Olihan heillä myös suunnitelmia, kuten liittoutuneillakin, Ruotsin sodanaikaisen malmintuotannon varmistamiseksi omaan käyttöönsä (4). Saksalla oli itsellään Etelä-Saksassa valtavat metsävarat mutta Pohjois-Saksa ja tulevat sotatoimet edellyttivät valtavia määriä puuta sen eri muodoissa, jota Suomi, ja erityisesti Itä-Karjala lähes rajattomasti tarjosivat. Siksi taistelu suomalaisesta metsäteollisuudesta käytiin kovin panoksin korkeantason kulisseissa vakoojarintamalla vailla julkista hälyä Ison-Britannian, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kesken.

Siitä millaista se on mahdollisesti lähteiden tarjoaman tiedon pohjalta ollut, aion tässä artikkelissani kertoa. Suomalaisia metsäteollisuustuotteita alkoi valua maailmanmarkkinoille jo 1870-luvulla. Silloinen maailmavalta Iso-Britannia oli yksi tärkeimmistä kauppakumppaneista. Esimerkiksi norjalaisomisteinen Gutzeit myi suurimman osan tuotatannostaan Isoon-Britanniaan. Pitää myös muistaa, että Saksan intressit suomalaisen metsäteollisuuteen liittyivät strategiseen näkemykseen Suomesta osana luonnollista pohjoista poliittista, taloudellista sekä kulttuurista etupiiriään, kun taas Stalinia ja Leniniä kiinnostivat enemmän Suomen metsät ja suomalaisten osaaminen metsäteollisuudessa sekä suomalaisten metsäyhtiöiden kansainväliset kauppayhteydet.

Leninillä ja Stalinilla oli myös ideologian lisäksi kaksi revansistista syytä yrittää valloittaa Suomi. Toinen oli revanssi kevään 1918 vallankumouksen epäonnistumisesta ja toinen revanssi Suomen irtaantumisesta Venäjästä eli vuoden 1914 rajojen palauttamiseksi (5). Leninin kiinnostus Suomeen on toisin kun Lenin-kirjallisuudessa annettu ymmärtää, käytännöllinen ja taloudellinen. Leniniä kiinnosti nimenomaan suomalainen metsäteollisuus ja Suomen valtavat puuvarat. Kiinnostusta Suomeen kuvaa hyvin se, miten hänen kirjallisessa jäämistöstään löytyy yli 340 artikkelia, puhetta tai muuta dokumenttia, missä hän käsittelee Suomea ja suomalaisia. Lisäksi on suuri määrä suomalaisten muistelmia keskusteluista ja tapaamisista Leninin kanssa (6).

8.12.1917 Lenin otti vastaan Suomen senaatin valtuuskunnan Carl Enckellin ja Karl Idmanin. Heidän kysymykseensä, kuinka neuvostohallitus suhtautui pyyntöön itsenäisyyden myöntämisestä Suomelle, Lenin vastasi, että kansankomissaarien neuvosto tunnustaa Suomen itsenäisyyden, jos Suomen senaatti tekee tästä virallisen pyynnön. Lenin vakuutti myös, että toimeenpaneva keskuskomitea tulee hyväksymään tämän päätöksen. Joulukuun 30. päivänä 1917 kansankomissaarien neuvosto kokoontui Leninin johdolla kokoukseen, jossa oli käsiteltävänä myös Suomen hallituksen pyyntö neuvostohallitukselle tunnustuksen saamiseksi Suomen itsenäisyydelle. Seuraavana iltana kokous jatkui. Kansankomissaarien neuvoston sihteeri Bontsh-Brujevitsh ojensi illalla yhdentoista jälkeen Svinhufvudille asetuksen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustamisesta. Kun Lenin sai tietää, että Suomen hallitusvaltuuskunta pääministeri Pehr Svinhufvud, Carl Enckell ja Karl Idman pyysivät ottamaan vastaan, hän poistui muutamaksi minuutiksi ja keskusteli valtuuskunnan jäsenten kanssa. Lenin kysyi Svinhufvudilta: "Oletteko nyt tyytyväinen?" Svinhufvud murahti kiitollisuuden vakuutuksensa. (7).

Lenin ei kuitenkaan ollut tosissaan vaan pakon sanelemana hän antoi Suomelle itsenäisyyden. Häntä harmitti selvästi Suomen metsien ja erityisesti Suomen metsien menetys. Suomen metsien tärkeydestä Leninille kertoo jotain myös Suomen ja Neuvostoliiton taloudelliset suhteiden noustessa välittömästi lokakuun vallankumouksen jälkeen esiin. Lenin allekirjoitti 23.11.1917 Kansankomissaarien neuvoston asetuksen "Vapaasta paperin, paperimassan ja paperivalmisteiden tuonnista Suomesta Venäjän tasavallan alueelle". Paperin tuontia Suomesta käsiteltiin sen jälkeen Leninin johdolla kansankomissaarien neuvoston kahdessa kokouksessa (8). Lenin tiesi hyvin metsäteollisuuden olevan avain maailmanrikkauksien äärelle, mutta Venäjältä ei ollut sitä mitä Suomella, osaaminen, teknologia ja myyntikanavat. Heiltä puuttui kaikki muu paitsi halpa työvoima.

Sotalaivaston ensimmäisessä yleisvenäläisessä edustajakokouksessa pitämässään puheessa 5.12.1917 Lenin vakuutti, ettei tarvinnut pelätä Venäjän pirstoutumista tai hajoamista erillisiin tasavaltoihin. Tänään tiedämme, että hänen tavoitteenaan oli pitää Suomi osana Venäjää sen jälkeen kun punaiset olisivat voittaneet ensin valkoiset. Siksi hän allekirjoitti aiemmin jo 24.11.1917 kansallisuusasiain kansankomissaarille Josif Stalinille valtakirjan ja evästi häntä Suomen sosialidemokraattisen puolueen ylimääräiseen edustajakokoukseen osallistumista varten muistuttamalla Stalinia siitä, mitä Marx oli aikoinaan todennut:

"Yksikään suuri kansakunta ei ole voinut tulla eikä tule toimeen niin eristettynä kaikista meristä kuin Pietari Suuren valtakunta alussa oli. Yksikään suuri kansakunta ei ole koskaan alistunut siihen, että sen merenrannikot ja sen jokien suualueet irrotetaan siitä. Kukaan ei ole voinut kuvitella suurta kansakuntaa, joka oli eristetty merenrannikosta. Venäjä ei voinut jättää ruotsalaisten käsiin Nevan suistoa, joka luonnostaan sopi tavaroiden vientisatamaksi."

Tampereella sijaitsevan itsenäisen Lenin-museon viimeinen johtaja, filosofian tohtori Aimo Minkkinen kertoo, miten tammikuun 7.-10. 1918 Lenin oli vaivihkaa Suomessa Halilan parantolassa miettimässä Venäjän vallankumouksen tulevaisuutta. Se osoittaa myös Leninin miettineen Suomen haltuunottoa tavalla tai toisella motiivinaan suomalainen metsäteollisuus ja Itä-Karjalan metsät. Silloin hän merkitsi päiväkirjaansa aiheita edelleen kehiteltäviksi. Halilassa Leniniä askarruttivat Suomeen liittyen kysymykset "sortavien ja sorrettujen kansallisesta shovinismista" sekä "miten "valloitetaan" Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan puolelle muut kansakunnat, joita isovenäläiset ovat tähän asti sortaneet". Samaan aikaan hän varoitteli bolsevikkien politbyroota sortumasta "suurpanslavismiin" näkemällä Suomessa vain hyvät kalavedet unohtaen kaiken muun. Tuolla muulla hän tarkoitti kirjaimellisesti nähdä metsä puilta.

Vuosi 1918 oli Suomen, ja myös aivan erityisesti Neuvostoliiton taloudelle katastrofaalinen vuosi. Monilla tahoilla ulkomailla puuttui luottamusta Suomen vastaisiin mahdollisuuksiin itsenäisenä valtakuntana ja kykyihin suoriutua itsenäisyyden vaatimista menoista. Väitetään, että tämä uskon puute olisi vaikuttanut voimakkaasti myös markan arvon alenemiseen. Syksyllä 1918 Suomen markka oli menettänyt arvoaan noin 20 %. Neuvostoliiton hallitus oli pakottanut Suomen Pankin lunastamaan suuria ruplamääriä korkeampiin kursseihin kuin ne, joita pankki sai vaihtaessaan ruplia ulkomaiden pankeissa. Liikkeet saivat ruplia ja vaihtoivat ne - yleensä heti paikalla -markoiksi Suomen pankissa. Tämä luonnollisesti lisäsi liikkeellä olevien maksuvälineiden määrää Suomessa. Suomen pankin kokonaistappiot ruplakapoissa kohosivat 534,4 miljoonaan Suomen markkaan (9). Myös Suomen tappio Neuvostoliitossa - tavaraa, kiinteistöjä, pankkisaatavia, saatavia asiakkailta - kohosivat miljardin Suomen markan tietämille.

Kyseessä oli ns. kultamarkka. Suomen saatua 1860 oman rahan (markka = 100 penniä) uudistus eteni niin, että Suomen Pankin isoja markkamääräisiä seteleitä alettiin saada vuodesta 1862 ja kolikoita 1864 lähtien. Heinäkuun alusta 1863 tileissä yms. siirryttiin markkoihin kertomalla ruplamääräiset arvot neljällä. Vaihtorahapula väistyi, mutta markan arvo suhteessa hopearuplaan vaihteli jopa päivittäin. Hopeamarkka saatiin vuonna 1865. Kansainvälinen hopeakriisi aiheutti sen, että Ruotsi, Norja ja Tanska 1873-75 muodostivat pohjoismaisen rahaunionin. Entisistä riikintaalereista luovuttiin ja uudeksi yhteiseksi rahaksi tuli kultakantainen kruunu. Kultakannassa sitoutuminen kultaan oli keskeistä, ei se mikä oli maksuvälineen nimi. Venäjä suunnitteli siirtymistä kultakantaan 1870-luvulla mutta Turkin sodan puhkeaminen 1877-1878 aiheutti suunnitelman romuttumisen. Venäjä tuli mukaan myöhemmin ja Suomi sai luvan kultakantaan. Ensimmäisen maailmansodan alettua markkaseteleiden lunastamisesta kullalla luovuttiin kuitenkin huhtikuussa 1915 (10).

Suomen tuontivajaus oli vuonna 1913 90,6 miljoonaa markkaa ja vuonna 1917 jo 787 miljoonaa markkaa. Liikkeessä olevien seteleiden määrä oli vuoden lopussa 113 miljoonaa ja vuoden 1917 lopussa jo 764,5 miljoonaa markkaa. Suomen Pankin valuuttanoteeraukset vuosina 1919-1923 saattoivat olla vahingoksi markalle ja sen kansainväliselle asemalle. Jälkeenpäin katsottuna valuuttasäännöstelyn vastustajat olivat oikeassa. Erikoisesti tämä koskee sitä tapaa, jolla valtio puuttui valuuttamarkkinoihin, ja valuutan säännöstelyajan pituutta. Monet erehdykset ja epäonnistumiset vähensivät Suomen arvoa kansainvälisissä finanssipiireissä, ja tästä luottamuksen puutteesta tuli tärkeä psykologinen syy, joka johti Suomen markan alenemiseen (11).

Ensimmäisen maailmansodan aikaan inflaatio kiihtyi, koska Venäjän ruplan inflaatio vei alaspäin siihen kiinteästi sidottua markkaa. Tämä sidonnaisuus päättyi vasta huhtikuussa 1917. Myöhemmin Suomen markan ongelmat aiheuttivat napinaa eduskunnassa ja Suomen Pankin pääjohtaja Stenroth joutui lopulta eroamaan. Hänen tilalleen tuli silloin valtiovarainministerinä toiminut, myöhempi presidentti Risto Ryti. Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana toimi todellinen valtioneuvos August Ramsay. Vuodet 1918-1922 olivat erityisen vaikeaa aikaa kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja kun Suomen markka aleni, ulkomaanvelkojen maksu vaikeutui.

Esimerkiksi Gutzeit oli kevätkesällä 1920 saanut 150.000 punnan lainan lontoolaiselta The British Bank of Northern Commerce Ltd:ltä. Tästä lainasummasta Gutzeit myi Pohjoismaiden Yhdyspankille 50.000 puntaa ja sai niistä 5.900.000 markkaa. Kun Suomen Pankille myytiin samaan aikaan yhtä suuri summa, saatiin siitä 4.285.000 markkaa. Eroa olisi siis 1.615.000 markkaa. Koska Gutzeitin oli ollut pakko solmia sopimus "pakotettuna" Suomen pankin kanssa, sille koitui toimitusjohtajan mukaan pelkästään vuoden 1920 aikana n. 15 miljoonan markan tappiot pelkästään puutavarakaupasta ja suunnilleen yhtä suuri selluloosankin suhteen (12).

Kerron tämän valaisevan esimerkin siksi, että kyseessä itsenäisen Suomen ensimmäinen todellinen talouskriisi, missä metsäteollisuus - erityisesti Gutzeit, näytteli tärkeää roolia, ja mistä näkyy myös metsäteollisuuden tärkeys ja se, miksi kansainväliset toimijat kuten Iso-Britannia, joka oli Gutzeitin suurin kauppakumppani sekä Saksa, jolla oli omien taloudellisten ja poliittisten kriisiensä takia vähäinen asema mutta joka oli kiinnostunut tulevaisuutta silmällä pitäen Suomen metsistä, kiinnostuivat suomalaisesta metsäteollisuudesta, ja erityisesti Gutzeitista metsäteollisuuden Suomen talouden avainroolin takia, sillä se joka hallitsi metsäteollisuutta, hallitsi myös Suomen ulkomaankauppaa, ja sitä kautta Suomen taloutta ja politiikkaa sekä Venäjän metsäteollisuuden vientiä, kuten Leninin lähipiirin omistaman Aunuksen sahan esimerkki osoittaa.

Kiista liittyi Gutzeitiin. Heinäkuussa 1919 Suomen Pankki teki merkillisen ehdotuksen Suomen sahanomistajayhdistykselle. Pankki tarjoutui lainaamaan 750 markkaa jokaista varastossa olevaa sahatun puutavaran standarttia kohti. Laina-aika oli kaksi vuotta, ja ensimmäiset yhdeksän kuukautta laina-aika oli koroton. Vastasuorituksena lainan ottajan oli sitouduttava asettamaan 50 % myynnistä saamastaan ulkomaan valuutasta Suomen Pankin käytettäväksi kurssiin, joka 1 %:lla alitti pankin kulloinkin voimassa olevan myyntikurssin. Gutzeit laivasi vientiin vuoden 1919 aikana 68.647 standarttia. Rajoitukset ja ulkomaan valuutan niukka saanti loivat kahdet valuuttamarkkinat. Viralliset kurssit olivat paljon alhaisemmat kuin ne, joita yleisö oli halukas maksamaan voidakseen ostaa erilaisia välttämättömyystarvikkeita. Gutzeit, joka halusi säilyttää itsellään mahdollisimman suuren vapauden myydä mielensä mukaisesti saamansa ulkomaanvaluutan, ei aluksi hyväksynyt Stenrothin ehdotusta Suomen Pankista mutta pakotettiin myöhemmin pyörtämään päätöksensä, sillä useimmat puutavaraliikkeet hyväksyivät pankin tarjouksen vain sillä ehdolla, että suurin kilpailijansa Gutzeitkin tekisi niin.

Sisällissotien ja kauppasaarron takia Neuvostoliitto myi omaa puutavaraansa Itä-Karjalasta Suomen kautta länteen Leninin ystävän Hella Wuolijoen (13) bulvaanin yhtiön kautta. Epäonniset puukaupat koituivat kirjailija Wuolijoen onneksi, sillä hän ryhtyi kirjoittamaan näytelmiä vasta pula-ajan jälkeen, kun Aunuksen saha oli mennyt nurin ja liiketoimet muutenkin hiljenneet (14). Vuoden 1927 joulukuussa rouva Hella Wuolijoki osti yhtiön osakkeet ja pani alkuun yhteistyön Oy Carelian Timber Ltd:n kanssa. Pian sen jälkeen saha paloi, mutta rakennettiin uudelleen. Kukaan ei osaa todistettavasti sanoa, polttivatko kilpailijat ja isänmaanystävät sen vai itse venäläiset? Kaikki tämä nieli suuria summia. Vuoden 1928 lopussa Aunuksen Puuliike osti kaikki Carelian osakkeet, ja samalla yhtiön osakepääoma korotettiin 15 miljoonaan markkaan, todennäköisesti merkitsemällä omaisuus korkeampiin arvoihin. Vuonna 1930 velat olivat kohonneet jo 72, 2 miljoonaan markkaan ja sen vuoden tappio 54,1 miljoonaan markkaan. Koko touhussa haisi läpi tahallinen huijaaminen. Yhtiötä oli hoidettu täysin holtittomasti vailla osaamista tai alkeellisintakaan talousosaamista. Suomalaisille venäläisistä oli muutakin harmia, kun venäläiset tekivät vuonna 1925 englantilaisten kanssa 100.000 std:n valekaupan. Viktor Hovingin mukaan neuvostoliittolaisten hintapolitiikka näytti olevan riippumaton laskelmista ja todellisesta kannattavuudesta:

"Siksi heidän kilpailunsa oli erikoisen tuhoisa. Tärkein osa Venäjän sahatavaravientiä kulkee Arkangelin kautta. Venäjän kilpailu oli toisen maailmansodan syttymiseen saakka uhkana koko Suomen sahatavaranviennille. Vaikka Enso-Gutzeitin sahatavaravienti koko 1920- ja 1930-luvun ajan oli numerollisesti korkea, vaihteli myynti hyvin voimakkaasti eri markkina-alueisiin nähden."

Gutzeitilla oli luonnollisesti hyvät suhteet Saksaan, sillä yhtiön perustaja Wilhelm Gutzeit oli kansallisuudeltaan saksalainen ja puhui äidinkielenään saksaa. Hän oli syntynyt Köningsbergissä vuonna 1802 mutta muutti 1820-luvun alussa Norjaan, missä hänen ensimmäinen työpaikkansa oli lähellä Drammenia sijainnut Modumin lasitehdas. Tehtaan omistajat Benneche ja Wegener olivat saksalaisia. Drammenin liike-elämässä oli huomattava saksalaisvaikutus 1800-luvun alkupuolella. Norjassa oli ollut aiemmin Bergenissa Hansa-aikaan yhtä vaikuttava vastaavanlainen saksalaisten kauppiaiden keskittymä. Jo heti viennin alettua vuonna 1873 näkyi selvästi muista erottuvana Saksan ja Iso-Britannian iso rooli ja merkitys Gutzeitin tavaroiden ostajina. Seuraavana vuonna 1874 Norjan saha käytti 178 000 tukkia ja valmistus oli noin 41 000 ja vienti 39 000 kuutiometriä. Iso-Britannia oli vientilistan kärjessä 23 000:lla kuutiometrillä Saksan ollessa vasta viides 2430 kuutiometrillään mutta nousi jo heti seuraavana vuonna 1875 4000 kuutiometriin (15).

Gutzeitin puutavarat tuotiin Saksaan Brake Weserin suistossa sijainneen sataman kautta ja Gutzeitin myyntiä- ja markkinointia alkoi hoitaa bremeniläinen firma nimeltään Robert Modersohn. Suhteellisesti ekspansiivisimmat markkinat olivat 1870 jälkeen Tanskassa, Alankomaissa ja Saksassa (16). Saksan vienti suuntautui pääasiassa Elben ja jo mainitun Weserin suistoalueelle, minne sahatavaran kuljetus tuli Pohjoismaista edullisemmaksi kuin tuonti rautateitse Etelä-Saksan metsäalueilta. Modersohn oli asiamies vuoteen 1901 saakka. Sen jälkeen asiamiehen paikan otti kööpenhaminalaisen R. Collstropin muodostama yritys Pratje & Collstrop, jonka keskuspaikka oli Bremenissä mutta jolla oli toimipisteitä muuallakin Saksan läntisissä osissa. Toinen Saksassa ollut asiamies oli dortmundilainen W. Brugman & Sohn. Kaikkiaan 20 ulkomaista sahatavaran ostajaa oli Gutzeitin listoilla 1873. Ostosopimuksien mukaan vuoden 1873 viennistä, noin 35 000 kuutiometristä, laivattiin kutakuinkin yhtä paljon, noin 8000 kuutiometriä, Britanniaan, Ranskaan ja Saksaan. Ison-Britannian osuus pysyi korkeana vuosina 1920-1924 sahatun puutavaran viennissä Saksan osuuden ymmärrettävistä syistä laskiessa vuoden 1919 ensimmäisen maailmasodan jälkeen. Ison-Britannian ja Saksan rooli suomalaisten metsäteollisuustuotteiden ostajina oli merkittävä .

Suomi eli metsistään ja oli täysin riippuvainen ulkomaankaupassa puunjalostusteollisuuden menekistä maailmalla sen jälkeen, kun vuonna 1857 sallittiin Suomessa höyrysahat ja huhtikuussa 1861 purettiin sahausrajoitukset. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Norja oli voimakkaasti suuntautunut Englantiin, ja sodan aikana asenne edelleen vahvistui. Norjan kauppalaivaston menetykset miehistötappioineen pantiin enimmäkseen saksalaisten syyksi, ja jo tämä yksin riitti lisäämään saksalaisvastaista mielialaa norjalaisissa ja Gutzeitissa (17). Yhtiön norjalaisjohto ja osakkeenomistajat Drammenissa olivat englantilaismielistä ja se osittain myös näkyi Iso-Britannian asemana johtavana vientimaana pitkälle. Yhtiön muututtua suomalaiseksi valtionyhtiöksi, yhtiön poliittisen johdon saksalaismielisyys taas näkyi Saksan aseman voimistumisena yhtenä tärkeimmistä vientimaista.

Senaatissa Gutzeitin ostoa vuonna 1917 oli valmistelemassa valiokunta, jossa oli jäsenenä myöhempi pääministeri ja presidentti J.K. Paasikivi. Vuoden 1919 alussa yhtiö muuttui kokonaan suomalaiseksi, kun valtio osti norjalaisilta osakkeenomistajilta 4.400 osaketta eli yli puolet 7.200 osakkeesta. Vuonna 1927 muutettiin Ab W.Gutzeit & Co:n nimi Enso-Gutzeit Osakeyhtiöksi ja siihen sulautuivat silloin Pankakosken ja Enson yhtiöt. Erityisen mielenkiintoista Enso-Gutzeitissa on seurata sen kauppasuhteita Isoon-Britanniaan ja Saksaan sekä yhtiön poliittinen ohjaaminen. Gutzeitin hallintoneuvoston puheenjohtajan paikka oli merkittävin ja tärkein valtionyhtiöistä, ja siksi siihen istutettiin maan politiikan kärkinimet, kuten esimerkiksi entiset pääministerit Cajander ja Tanner sekä Svinhufvudin siihen asti kun valittiin presidentiksi.

Vakoileminen ja hallitusten salaiset operaatiot ovat histroian veteen piirrettyjä viivoja, joista ei jää näkyviä jälikä. Jotain kuvauksia vakoilusta löytyy esimerkiksi Saksan suhteen Gestapon vakoojaverkostoista Hal Vaughin "Vihollisen vuoteessa - Coco Chanelin salainen sota", jossa kuvailleen antisemitistisen Chanelin toimintaa Gestapon vakoojana. Eräs mahdollinen, mutta ei ehkä tosiasioihin perustuva selitys sen taustalla, miksi Saksan omat tilastot kertovat vähäisestä puutavaran maahantuonnista voisi olla se, että saksalaiset olivat pienentäneet tilastojaan tahallaan propagandasyistä. NSDAP painotti propagandassaan Saksan omia kotimarkkinoita ja kaikkea saksalaista niin päivittäistavarakaupassa (aina lyijykynistä alkaen päättyen teknologiaan) kuin suurteollisuudessa; ei olisi palvellut tarkoitustaan, mikäli tilastoissa olisi näkynyt huomattavaa puutavaran (tai minkä tahansa) maahantuontia ja mikä siis olisi riisunut propagandalta vaatteet. Mutta tämä on vain arvelua, onhan sekin mahdollista että tilastot ovat pitäneet paikkansa. Se nyt on kuitenkin selvää, että Saksan tapaisessa totalitaarisessa valtiossa NSDAP ja sen ulokkeet RHSA ja Gestapo ovat olleet tietoisia liki kaikesta ulkomaankauppaan liittyvistä asioista, ja että ne olivat huolella valmisteltu osa tuhatvuotiseksi suunniteltua natsivaltakuntaa.

Neuvostoliittolaisten toiminta suomalaisen metsäteollisuuden suhteen herättää mielikuvan Kiinan suhteesta Macaoon ja Hong Kongiin. Näissä maissa toimi laajoja Kiinan kansantasavallan vakoojaverkostoja, jotka pyrkivät häiritsemään Kiinan tasavallan, eli Taiwanin vastaavien vakoojaverkostojen toimintaa. Maon henkilökohtaisen turvallisuuspäällikön ja neljän koplan jäsenen, Kang Shengin johtamat tiedustelupalvelut järjestivät Hong Kongissa laajoja brittien vastaisia mellakoita paikallisten opiskelijoiden parissa, lupaillen paikallisille kommunisteille, että mikäli tilanne saataisiin kärjistymään niin Kiinan Kansantasavalta tulisi apuun. Lupaus oli tietenkin tyhjä. Maolla ei ollut mitään ajatuksia Hong Kongin ja Macaon palauttamiseen Kiinalle voimakeinoin - saati sitten edes rauhallisin keinoin.

Miten tämä liittyy Gutzeitiin? Neuvostoliittolaisten toiminta kuulostaa hyvin samalta kuin Kiinan Kansantasavallan politiikka Macaon ja Hong Kongin suhteen. Myös vakoojarintamalla yhtäläisyyksiä löytyy, sillä vastaavalla tavalla Suomessa porisivat ja kuhisivat erilaiset vakoojaverkostot. Kuten Suomi Neuvostoliitolle, niin Hong Kong ja Macao olivat Kiinan Kansantasavallalle portti länteen, ja molemmissa tapauksissa salakähmäinen toiminta auttoi kovan länsivaluutan keräämisessä. Saksalaisten tiedustelu- ja vakoojaverkoston tutkimista ei valitettavasti voi tutkia täysin vastaavalla tavalla kuin Neuvostoliiton 1920-luvun toimintaa Suomessa ja Kiinan Kansantasavallan tiedustelupalvelujen toimintaa Hong Kongissa ja Macaossa.

On muutamia syitä, miksi analogia-argumentti ei sovellu Gestapoon - ensinnäkään, Saksa ei ollut samassa tilanteessa kuin NL Suomessa ja Kiinan Kansantasavalta Hong Kongissa ja Macaossa; Hitlerin vaaraan oltiin vasta heräilemässä (ja esim. Englannista löytyi runsaasti natsisympatioijia, kuten aatelismies Oswald Mosley perässäjuoksijoineen), ja Saksa ei ollut kansainvälisesti vailla ystäviä toisin kuin NL, puhumattakaan Kiinan Kansantasavallasta. Neuvostoliittolaisten toimintaa suhteessa Suomeen vaikuttivat sekä materiaalisten resurssien tarve ja pyrkimys levittää neuvostososialismia maailmalle, Kiinan Kansantasavallan kohdalla puolestaan primus motor, joka Mao Zedongia ja Kang Shengin tiedustelupalveluita puski eteenpäin, oli suoranainen hätä ja paniikki koskien ohjusten rakentamista ja niiden laukaisujärjestelmiä joita heidän oli pakko saada.

Saksalaiset eivät kärsineet resurssipulasta Neuvostoliiton ja Kiinan Kansantasavallan tavoin, koska huolimatta I ms:n häviöstä Saksan teollisuus oli kuitenkin maksuvalmis kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla ja Saksan laajentuessa väkivaltaisesti he valjastivat kaikki resurssit käyttöönsä (ts. varastivat) mitä miehitettävästä alusmaasta oli saatavilla, eikä Saksaan kohdistunut vastaavalla pakotteita 1930-luvulla kuin Neuvostoliittoon. Saksalaisilta puuttui kuitenkin Suomen ja Gutzeitin vihreä kultaa ja sen avulla tahkottu käteinen kansainvälisillä markkinoilla, jota heiltä kipeästi puuttui. Siksi onkin hyvä kysyä: miksi natsi-Saksa kiinnostui niin suuresti juuri Suomesta ja suomalaisesta metsäteollisuudesta sekä erityisesti Gutzeitista?

Tähän kysymykseen löydämme verhotun vastauksen Hans Metzgeriltä, joka kuului sotien aikana Kolmannen valtakunnan Suomen-asioita tarkkailevaan sisärenkaaseen. Metzger oli natsipuolueen jäsen ja muodollisesti Saksan lähetystön lehdistöavustaja mutta hänen asemansa oli todellisuudessa paljon tärkeämpi. Metzger osasi suomea, olihan hänen äitinsä tunnetun suomalaissuvun jälkeläinen os. Danielson - valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmarin, vanhan suometarlaisten johtohahmon, pikkuserkku ja taidemaalari Hugo Backmanssonin serkku - ja hän vietti lapsuuden kesiään Suomessa.

Metzger aloitti 1931 lakiopiskelut Marburgin sekä Helsingin yliopistossa. Vuonna 1934 hän siirtyi Berliiniin maatalousministeriöön. Hän palveli ministeriön ulkomaankauppaosastolla ja tunsi henkilökohtaisesti kiivainta oikeistoa edustaneet mm. Suomen lähettilään Aarne Wuorimaan ja silloisen lähetysneuvokseen, vaikutusvaltaiseen avainpelaajan Suomen ja Saksan suhteissa sekä ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkönä 1939-1941 ja kansliapäällikkönä 1941-1943 toimineen Aaro Pakaslahden, joka oli Suomen lähettiläänä Vichyn Ranskassa 1943-1944, sekä Uuden Suomen Berliinin-kirjeenvaihtaja Ada Nornan.

Kiinnostiko natsi-Saksaa suomalaisen maatalous vai metsäteollisuus vai molemmat yhdessä, kun se lähetti lakiasioihin perehtyneen kauppapoliittisen osaston virkamiehensä vähäpätöiseltä kuullostavan ja todennäköisesti peitevirkana toimineeseen lehdistöavustajan virkaan Helsinkiin? Mitä todennäköisimmin molemmat, sillä todellisuudessa tämä 1.9.1939 Saksan lähetystön lehdistöattaseaksi nimitetty vaikutusvaltainen mies, jonka saksalainen isä, siviilissä metsätieteen professori, asui myös Suomessa, välitti suoraan korkea-arvoisten suomalaisvirkamiesten- ja poliitikkojen, kuten pastori-kansanedustaja Antti Kukkosen, kanssa Suomen hallitukselle ulkoministeri von Ribbentropin viestejä, ollen silloisen Saksan Suomen lähettiläs von Blucherin sanojen mukaan "avainasemassa oleva toimihenkilö (Schlussekraft)".

Miksei kukaan ole tutkinut tätä asiaa tarkemmin? Miehellähän, joka oli oikea natsi, oli klassinen vakoojan peitetarina turvanaan. Hän jos joku oli kiinnostunut suomalaisesta metsäteollisuudesta ja erityisesti Itä-Karjalan metsistä. Ja isä vielä saksalainen metsäprofessori. Mitähän isä on Suomessa tehnyt? Lukenut Aku Ankkaa ja pelannut bingoako porvariston hillittömän charmin omanneiden saksaa osanneiden hupsujen ruotsinkielisten töölöläismummojen kanssako? Ei varmasti vaan varsinaista työtään tehden metsäalan asiantuntijana kolmannen valtakunnan hyväksi poikansa peiteviran suojissa. Metzger oli vakoojien vakooja, sillä hän kävi säännöllisesti vakoojia kuhisevilla Suomalaisella klubilla, Pörssiklubilla ja eduskunnan kahvilassa mutta aivan erityisesti hotelli Kämpissä, missä majailivat diplomaatit, kansainväliset toimittajat ja muut vakoojat, jotka olivat usein itsekin sekä diplomaatteja että toimittajia. Miksi? Koska Metzger toimi tärkeänä korkeantason kenttämiehenä solmien suhteita ja välittäen henkilökohtaisena kuriirina diplomaattistatuksen suojissa tärkeitä viestejä eteenpäin.

Metzger puhuu pälpättää kahdessa lähinnä suurelle yleisölle kaupallisessa mielessä tehdyssä kirjassaan kaikesta muusta kuin siitä, mistä tässä kaikessa on ollut kysymys. Ei pidäkään puhua. Sehän kuuluu hänen toimenkuvaansa eksyttää ja harhauttaa. Saada muut hiljaisiksi. Pitää totuus piilossa ja antaa julkisuuteen valheellinen kuva natsi-Saksan aikeista Suomessa. Metzgerillä oli erityisen hyvä suhteet IKL:ään, eli toisin sanoen hän syötti "veljespuolueelleen" Isänmaalliselle kansanliikkeelle - IKL:lle natsien propagandaa ammatikseen. Ja erityisen hyvät välit maalaisliittolaiseen pastori-kansanedustaja Antti Kukkoseen, joka oli toiminut peräti viiden eri hallituksen opetusministerinä. Kontaktit takasivat hänelle toimivat suhteet silloin Suomea johtaneeseen saksalaismieliseen äärioikeistoa sympatisoivaan poliitikkoihin ja sotilasjohtoon.

Melko samanlaista tarinaa lukee J.H.Magillin kirjasta "Tasavalta tulikokeessa - muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta". Karjalan metsätyömaille saapui vuonna 1931 "harjoittelijaksi" Etonin eliittikoulun käynyt englantilainen upseeri, joka sai metsureilta nimekseen "Janne Mäkelä". Talvisodan aikana hän toimi marsalkka Mannerheimin ja länsivaltojen ylimmän sotilasjohdon välisenä yhdysmiehenä. Sotien jälkeen eversti Magill toimi valvontakomission brittiläisen osaston jäsenenä, ja myöhemmin Ison-Britannian sotilasasiamiehenä Helsingissä. Mutta miksi hän tuli Suomeen ja kenen toimesta? Syy on oletettavasti sama kuin Metzgerilläkin, häntä ja hänen toimeksiantajaansa, Isoa-Britanniaa kiinnostivat suomalainen metsäteollisuus, Itä-Karjalan metsät sekä niiden strateginen sijainti suuren ja silloin vielä tuntemattoman Neuvostoliiton kainalossa. Lisäksi he tarvitsivat korkeantason kuriirin välittämään luottamuksellisia viestejä brittijohdon ja suomalaisten välillä ajan henkeen. Briteillähän oli jo perinteinä sarja 1920-luvulla takanaan epäonnistumisia sekä Muurmannin legioonasta, että surullisenkuuluisan Reilly-nimisen vakoojan, joka on ollut James Bondin esikuvana, seikkailuista neuvostovaltaa horjuttamassa valkokenraalien laskuun Venäjällä heti lokakuun vallankumouksen jälkeen vuoteen 1922 saakka.

Mutta millainen oli itse Magill, joka itse oli irlantilaistaustaisen upseerin poika, jonka isä oli ollut Sandhurstin kadettikoulussa samassa komppaniassa päällikkönä, missä oli palvellut kadettina kuningas Yrjö V:n poika prinssi Henrik, josta tuli myöhemmin Gloucesterin herttua? Hyvin kiinnostava tapaus lajissaan ja herättää monta kysymystä. Magill kuvaa kirjassaan sotien aikaisen James Bondin alias J.H. Magillin itsensä tappavaa loogisuutta osuvasti etuoikeutettujen perittynä kusipäisyytenä, miksi heistä tulee tappajia ja vakoojia, joilla on hänen majasteettinsa lupa valtion puolesta tappaa:

"Yläluokan jäsenillä näyttää Englannissa olevan yksi hyvin vulgaari ominaisuus, joka on rohkeus. Me emme kovasta säikähdä, muun muassa sodassa (18)."

Magill toimi aluksi Suomessa Imatran Tainionkoskella toimineessa metsäteollisuusyritys Tornator Oy:ssä, joka sulautettiin Enso-Gutzeit Oy:hyn vuonna 1941. Magill opetteli sekä suomen että ruotsin voidakseen nuuskia paremmin omin päin, mutta ei kerro "muistelmissaan" Metzgerin tapaan tietenkään mitään oleellista tai mitään sellaista, joka paljastaisi hänet, sillä ei kuninkaalle lojaalia yläluokkaista poikaa turhaan lähetetty Suomeen mitään tyhjänpäiväistä pikkutehtävää varten tai tavallisia työntekijöitä huvittaakseen, kuten hän yrittää antaa rivien välistä lukijansa ymmärtää. Eikä aikaakaan kun hän on jo "tuttu" varatuomari Kotilaisen kanssa, Enso-Gutzeitin myöhemmän toimitusjohtajan ja talvisodan kauppa -ja teollisuusministerin kanssa.

Miksi? Se kuului hänen tehtäväänsä solmia henkilökohtaiset suhteet mahdollisimman korkeiden tahojen kanssa samalla, kun hän neuvotteli suoraan Gutzeitin johdon kanssa sen suurimman asiakkaan eli Ison-Britannian antamalla valtakirjalla siitä, miten käy yhtiön, jos saksalaiset valtaavat Suomen. Mitä käy Gutzeitille, oli hyvä kysymys yhtiölle, jonka poliittisessa johdossa istui silloin mm. tunnettu äärioikeiston ystävä, tukija ja itsekin sellainen, saksalaismielinen Svinhuvufud? Britit olivat syystäkin huolissaan. Siksi heillä oli koko ajan kovat piipussa. Magill oli hurmaava ja taitava. Britit lähettävät Suomeen parhaan mahdollisen miehensä turvaamaan omat intressinsä suomalaisen metsäteollisuuden ja erityisesti Gutzeitin osalta.

Siinä sivussa kun Magill "viihdytti" suomalaisia ystäviään, hän kiersi Itä-Karjalan metsiä tutkimassa, ja kertoo mm. osallistumisestaan karjalaiseen metsäsavottaan, ihan kuin tällainen turistipuhe olisi kirjan tärkein anti, mitä se ei onneksi ole, sillä Magill on paljastanut itsensä jo ensi metreillä saaman tapaan, kuin CIA 60-luvulla lähettäessään erääseen syrjäiseen siberialaiskylään kuusi vuotta tätä tehtävää varten koulutetun huippuvakoojansa, joka oli oppinut puhumaan jopa kylän vaikeaksi tiedettyjä harvinaista murretta. Heti kun huippuvakooja oli astunut erään kapakan ovesta sisään ja ehtinyt lausua vain muutaman sanan, baarissa työskennellyt nainen oli soittanut KGB:n paikalle. CIA oli tehnyt pahan virheen, sanoi nainen myöhemmin, sillä meillä ei täällä Siberiassa ole mustia miehiä.

Magill tutustuu myös kenraali Oscar Enckelliin ja toimii hänen johtamansa Oy Lääskelän agenttina. Kun hän viereilee viikon Ruotsissa, hän majoittuu Mannerheimin nuoremman veljen, vapaaherra Carl Fridof Johan Mannerheimin kartanossa Grensholmissa. Magill palaa raportoimaan henkilökohtaisesti korkeille brittiesimiehilleen näkemästään, vie viestejä, kommentoi, arvioi ja tekee raportteja vuonna 1932 sekä todennäköisesti hoitaa luomaansa vakoojaverkostoa briteissä kunnes tulee aika taas itse lähteä valvomaan tapahtumia asemamaahansa. Hän liittyy ensin armeijaan vuonna 1936 mutta ei kerro miksi. Todennäköisesti siksi, että saa suojan agenttihommilleen ja lisää ajanmukaista teknistä ja sotilaallista lisäkoulutusta. Brittien salainen palvelu on enemmän kuin hyvin perillä siitä kulissien takaisesta pelistä, mikä muutaman vuoden päästä vie koko maailman II:seen ms:aan. Silloin vielä sotilaskoulutus tapahtui Magillin mukaan varsin "herrasmiesmäisesti", sillä reservin upseeriksi koulutettavat valittiin perhe- ja koulutaustan perusteella - samoin kuin ehkä korkeamman luokan salaiset agentitkin.

Magill kertoo kirjassaan, miten hänen toiminta-aikanaan puutavarakaupoista ei koitunut hänelle taloudellisia menetyksiä. Ei varmasti. Olipa varomaton lausunto kun kaikille muille aiheutui, ellei sitten sattunut olemaan valtion pohjatonta kassaa takanaan tätä peitevirkaa varten räätälöitynä. Oli selvää, että englantilaiset puutavaranomistajat sulautuivat strategisten etujensa takia ja valtion käskeminä yhteen, ja hänestä tuli lopulta vuonna 1937 tämän yhtiön Suomen-osaston johtaja (19), jolloin hän alkaa tavata Suomen talouden kermaa, kuten Suomen paperitehtaiden apulaisjohtaja Holger Nysteniä, KOP:n pääjohtaja Mauri Honkajuurta ja SYP:n Rainer von Fiandtia sekä Suomen Pankin pääjohtaja Risto Rytiä. Tapaamista Rydin kanssa helpotti se, että Englannin valtionpankin pääjohtaja oli Magillin hyvin tuntema perhetuttu. Talvisodan aikana hän tapaili kahden kesken vielä Mannerheimin luottomieheksi tiedettyä kenraalimajuri Rudolf Waldenia - eikö näistä vihjeistä jo lukija tajua Magillin olleen Metzgerin tavoin maansa ykkösluokan vaakojien pomo ja ilmeisesti laajan vakoojaverkoston luoja ja yhteyshenkilö?

Magill paljastaa lisää mm. miten oli mukana tärkeiden ihmisten päivällisillä, mm. sellaisella, jossa oli myöhempien aikojen tuleva konservatiivipääministeri (1957-1963) ja yhteiskunnallisista ansioistaan aatelisarvon saanut värikäs I. Stocktonin jaarli, Harold McMillan, joka raportoi silloin suoraan Suomen tapahtumista pääministeri Chamberlainille. Mannerheimin Magill tapasi usein päämajassa Mikkelissä. Pitää muistaa, että kaikki mistä ja miten Magill kirjoittaa, on käynyt läpi brittien tiedustelupalvelun tiukan seulan siitä, mitä voi ja saa kirjoittaa tapahtumista olematta paljastamatta Magillin ja Secret Servicen todellista roolia tapahtumien taustalla. Magill hieman taas Metzgerin tapaan maksavan yleisön mielenkiinnon herättämiseksi juoruilee, ei muuta kun hän kirjoittaa, miten Mannerheim viestitti kesken talvisodan liittoutuneille, ettei kannata avustaa Suomea liian avokätisesti, sillä se olisi saattanut lisännyt Saksan intervention vaaraa. Mutta mitä Magill olikaan todellisuudessa Suomessa tekemässä kun hän tepasteli Mannerheimin luona mukanaan Britannian yleisesikunnan päällikön sir Edmund Ironsiden henkilökohtainen edustaja kenraali Lang? (20). Suomi ja suomalaiset näyttävät olleen tälle mestarivakoojalle vain ohimennen keksitty tekosyy, kuten niin monelle muullekin suomalaisesta metsäteollisuudesta ja Itä-Karjalan metsistä kiinnistuneelle ulkomaalaiselle vakoojalle taistelussa maailmanherruudesta ja siinä sivussa Suomen vihreästä kullasta.

Harald Olausen

Artikkelin kirjoittaja, kirjailija ja toimittaja Harald Olausen on filosofisen kultturiesseistisen nettilehti digivallila.comin päätoimittaja. Hän on opiskellut yliopistossa aatehistoriaa ja estetiikkaa, ja on niiden norjalaisten jälkeläinen, jotka perustivat Gutzeitin Kotkaan vuonna 1872. Syksyllä 2020 hän julkaisee suomenkielisen kirjan "Norjalaisesseistä" (Kulttuuriklubi 2020), jossa hän kertoo mm. Gutzeitin norjalaisten varhaisvaiheista Kotkassa. Tämä artikkeli ei sisälly kirjaan vaan on tehty Hampurin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessorin Manfred J. Hollerin toimittamaa vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua, Finnish-German Yearbook of Political Economyä varten. Artikkelista julkaistaan myöhemmin englanninkielinen versio.

Lähteet:

(-1) Karl I. Albrecht kirjassaan "Kavallettu sosialismi" (Der verratene Sozialismus).

(0) Jukka Seppinen "Hitler, Stalin ja Suomi - isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935-1944" (Minerva 2009 sivu 137).

(1) Van der Goltz "Toimintani Suomessa ja Baltian maissa" (WSOY 1920).

(2) Professori Jorma Ahvenainen "Enso-Gutzeit Oy 1872-1992 I vuodet 1872-1923" (Gummerus 1992) sivu 167.

(3) Otto Stenroth "Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä" (Otava 1931) sivu 73.

(4) Markku Reimaa "Pohjoismaisia yhteyksiä -Saksan vallan varjossa" (Docendo 2015).

(5) Jukka Seppinen "Hitler, Stalin ja Suomi" (Minerva 2009) sivu 11.

(6) Enckell Carl "Poliittisen muistelmani I" (WSOY 1956) sivut 170-171.

(7) Harald Olausenin Lenin-museon johtaja, fil.tri Aimo Minkkisen haastattelu 14.3.2013 "Tamperelaistarinoita"-kirjaan (Kulttuuriklubi 2013) sivu 290.

(8) Lenin suomalaisten muistelmissa (Tampere 1969 sivu 8).

(9) Viktor Hoving "Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872-1958" (Helsinki 1961).

(10) Erkki Pihkala "Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU -Suomeen" (SKS 2001).

(11) Viktor Höving "Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872-1958" (Helsinki 1961) sivu 367.

(12) Viktor Höving "Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872-1958" (Helsinki 1961) sivu 368.

(13) Erkki Tuomioja Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa (Tammi 2011).

(14) Professori Pirkko Koski Kaikessa mukana - Hella Wuolijoki ja hänen näytelmänsä (Otava 2000) sivu 47.

(15) Taulukko 1 W. Gutzeit & COMP:n sahatavaravienti ja sen jakauma 1874-1880 (m2) professori Jorma Ahvenainen "Enso-Gutzeit Oy 1872-1992: I vuodet 1872-1923" (Gummerus 1992) sivu 69.

16) Professori Jorma Ahvenainen "Enso-Gutzeit Oy 1872-1992: I vuodet 1872-1923" (Gummerus 1992) sivu 121.

(17) Viktor Hoving "Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872-1958" (Helsinki 1961).

(18) J. H. Magill "Tasavalta tulikokeessa - muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta" (Weiling & Göös 1981) sivu 21.

(19) J.H. Magill "Tasavalta tulikokeessa - muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta" (Weiling & Göös 1981) sivu 32.

(20) J.H. Magill "Tasavalta tulikokeessa - muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta" (Weiling & Göös 1981) sivu 49.