Valkoisen talon hullut päivät

Teksti:

Harald Olausen

The Washington Postin toimittajat Carol Leonning ja Philip Rucker ovat kirjoittaneet tänä vuonna kirjan "Minä yksin - Donald Trump ja Valkoisen talon hullut päivät"(OTAVA 2020), joka paljastaa, kuinka Yhdysvaltojen hallinto ajautui kaaokseen itsevaltaisen presidentin tavoitellessa härskisti omaa ja perheensä etua sivuuttaessaan lait, etikan ja periaatteet samalla, kun hän on lietsonut vaarallisia ääriaineksia ja koetellut Amerikan demokratian lujuutta ja yhteishenkeä tavalla, joka on ollut hengenvaarallista koko maalle ja osin jopa maailmalle (viittaan tällä eilen sunnuntaina 7.6. Ylen tv:n Ykköskanavalla tulleeseen Ulkolinjan ohjelmaan "Arabian taistelevat prinssit" Trumpin käsittämättömään mokaan julistaa Quatar USA:n kannalta epätoivotuksi maaksi, vaikka siellä sijaitsee USA:n tärkein sotilastukikohta arabimaailmassa).

Trump, jossa on populaarikulttuurisena ilmiönä tv-taustansa takia hitunen Andy Warholia muutenkin kuin hassussa tukkalaitteessa, jota Warholin tapaan, jolla oli loppuaikoina peruukki kuten Tina Turnerillakin, epäiltiin pitkään hiuslaitteeksi, on kuin nakutettu johtamaan "totuuden jälkeisen ajan harhaista, väkivaltaan uskovaa ja itsekästä ihmistä kohti uutta, koko ajan muotoutumassa olevaa totuutta, missä perinteisellä totuudella ei ole mitään jalansijaa maailmassa, joka Henrik Ibsenin Per Gynth-näytelmän tavoin murhaa tehokkaasti juurta jaksain ihmisen sielun. Donald J. Trumpilla ei ollut mitään hävittävää lähtiessään haastamaan uhkarohkeana epätavallisin keinoin ensin oman puolueensa presidenttiehdokkuutta havitelleet melko tavanomaiset ja perinteiset republikaanit - etenkin nössönä ja Amerikan kuuluisimpaan poliittisen sukuun kuuluneen Jeb Bushin.

Trump lainasi kampanjaansa kaiken Reaganilta nimeä "Make America Great again" myöten osin siksi, että tiesi läksynsä hyvin lukeneena pystyvänsä puhuttelemaan niitä samoja "reaganilaisiksi demokraateiksi" kutsuttuja valkoisia pohjoisten demokraattialueiden valkokaulusköyhälistön jäseniä, jotka ratkaisivat Reaganin valinnan vuoden 1980 vaaleissa, ja uudelleen Trumpin vuoden 2016 presidentinvaalien yllättäviksi nousseissa perinteikkäissä demokraattiosavaltioissa kuten Pennsylvaniassa ja Minnesotassa. Ronald Reagan oli vuoden nuorempi, 69-vuotias kuin Donald Trump vaalipäivänä. Osin ehkä siksi vanhakantainen poliittinen kahtiajakautuminen ja avoimet haavat neurooseineen nousivat näkyvästi kahdeksaksi vuodeksi esille amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Tätä "yleisen vainoharhan" aikaa kuvaa hyvin Norman Mailerin Porton haamu-kirjan oikeistoälymystön vakoilujärjestön sisälle synnyttämää maailmaa, jossa jokainen ihminen on epäilyksenalainen ja mahdollinen kaksoisagentti kuten kirjan sivulla 315 kuvaillaan:

"Häntä sanotaan portoksi. Johtuu kai siitä että hän on mukana niin monessa hommassa. Todellinen "Desmesne". Ei vuokraa, ei byrokraattista vastuuta. Hänellä on oma kappaleensa vastavakoilua, joka ajaa Neuvosto-Venäjän osaston raivohulluuden partaalle, ja lisäksi hänellä on muuta väkeä joka puolella pitkin yhtiötä. Hänen vihamiehensä TSS:ssa sanovat että hän yrittää olla Yhtiö Yhtiössä!"

Mutta kuka on Trumpin puhdein kirjoittaja vai onko hänellä lainkaan sellaista? Anglosaksisessa poliittisessa retoriikassa puheet ja puheiden kirjoittavat ovat olleet ennen Trumpia kuninkaantekijöitä. Vaalit Reaganin hyväksi ratkaisseen televisiotentin istuvaa demokraattipresidentti Jimmy Carteria vastaan vuonna 1980 näki yli 120 miljoona amerikkalaista kodeistaan suorana lähetyksenä. Väittelyn lopuksi Reagan kääntyi kameraan päin puhumaan suoraan yleisölle kysyen." Oletteko tyytyväisempiä tänään, kuin mitä olitte silloin, kun herra Carterista tuli presidentti? "Neljä vuotta myöhemmin, kun Walter Mondalea vastaan kamppaillessaan häntä syytettiin seniiliksi vanhukseksi hän vastasi: "En aio hyödyntää vastustajani nuoruutta ja kokemattomuutta poliittisiin tarkoituksiin". Samaan aikaan televisiossa pyöri yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista vaalimainoksista, mistä suomalaisessa poliittisessa mielikuvamarkkinoinnissa häärivät Milton ja Bob voivat vain haaveilla. Mainoksessa, jota kutsutaan (oikea nimi youtubessa on "Prouder, Stronger, Better) "It´s Morning In America", ihmetellään osuvasti: "Miksi haluaisimme palat sinne, missä olimme vain neljä vuotta sitten?"

Reagan toisti puheissaan kaiken jo Nixonin aloittaman oikeistoretoriikan helmet puhumalla mm. epäonnistuneita demokraattipresidenttejä vastaan (ei tietenkään kansakunnan kaapin päälle melkein pyhimykseksi julistettua Franklin D. Rooseveltiä) kaukaisesta älymystöeliitistä, luotammeko itsehallintakykyymme vai hylkäämmekö amerikkalaisen vallankumouksen-teemasta sen eri variaatioin, silmitysten kohtalon kanssa- tematiikkaan, joka on muuten kuuluisin lainaus Rooseveltin 1936 puheesta, sen jälkeen kun hänet oli nimetty uudelleen demokraattipuolueen presidenttiehdokkaaksi. Tosin Reagan laittoi hyvän puheenpitäjän tavoin sanoja uuteen järjestykseen, keksimällä ja muuntelemalla asioiden merkityksiä ja järjestyksiä, nimeten vanhan pohjalta tulevaisuuteen katsovan oikeistoretoriikkansa "reaganilaiseksi vallankumoukseksi", mitä se olikin sanan varsinaisessa retorisessa merkityksessä. Sekä Reagan että myöhemmin Trump ovat ottaneet yllättävän paljon retorisia vaikutteita myös Nixonilta, jonka eräs avustaja tunnusti suoraan, ettei Nixon ole itsessään tärkeä, vaan se mitä hänestä julkisuuteen heijastuu, tai oikeammin se mitä yleisö hänestä näkee.

Jos vertaamme Reaganin ensimmäistä puhetta vuodelta 1964 hänen tasan kaksikymmentä vuotta pitämiinsä puheisiin uudelleenvalintansa alla, huomamme cicerolaisuuden ja amerikkalaisen retoriikan perinteen väistyneen Richard Whatelyn hengessä uusretoriikan edestä, sillä Reaganin retorisiin temppuihin kuului ruotsalaisen Karin Henrikssonin mukaan kielikuvat, helppotajuiset tilastotiedot (lajityypille oli jo tuolloin ominaista se, etteivät tiedot aina pitäneet paikkaansa), vaikuttavat sanavalinnat, intiimi tapa puhutella ihmisiä ja jyrähtely, mikä kohdistui ulkoisin vihollisiin - Neuvostoliittoon, kommunisteihin ja suuren hallintokoneiston byrokraatteihin. Goldwaterkin, joka kärsi historiallisen murskatappion (mutta jos sitä ei olisi ollut, ei Nixonia olisi voittanut vuoden 1968 vaaleja) istuvaa demokraattipresidentti Lyndon B. Johnsonia vastaan 1964 presidentinvaaleissa, lainasi myöhemmin Reaganin käyttämää ja Nixonilta alun perin olevaa ajatusta: "Republikaaniehdokkaiden on oltava konservatiiveja talouden näkökulmasta, mutta konservatiiveja sydän paikallaan".

Reagan vei retoriikan välineellistämisen jopa niin pitkälle, että aina kun tuli ongelma, ja niitä tuli koko ajan - hän sanoi: "Pidetään puhe!" Ja ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä, sillä Reaganin puheet muista presidentistä ehkä Franklin Rooseveltiä lukuun ottamatta olivat tunnekoukuttavuutensa lisäksi hyvin informatiivisia, joita kuultiin mielellään korvat höröllä ympäri maailmaa, sillä niihin oli aina piilotettu joku skuuppi - todella iso paljastus politikan sisäpiiristä, tai politiikan suunnan muutoksesta tiedonannon nimissä kulkevana uutisena jossain kohtaa puheiden keskivälissä tyydyttämään ihmisten koko ajan kasvavaa uutisnälkää, mutta mikä tärkeintä: pitääkseen suuren yleisön mielenkiinnon Valkoista taloa kohtaan korkealla. Ihan saman tekee Trump twiiteissään, joita parhaimpina aikoina saattaa tulla monta tunnissa, ja joita seuraa suoraan ilman välikäsiä kymmeniä miljoonia amerikkalaisia.

"Minä yksin - Donald Trump ja Valkoisen talon hullut päivät -kirja on kertomus siitä, miten Trump ja hänen neuvonantajansa ovat yrittäneet selviytyä itse luomansa vastakkainasettelujen ja sitä seuranneen kaaoksen keskellä vaalikamppailun jälkeen kun konservatiivien perinteinen, maltillinen ja järkevä itärannikon väki hylkäsi Trumpin, tai Trump heidät. Kirja ei ole mitään mukavaa luettavaa siksi, että se antaa pelottavan kuvan siitä mitä peruttamatonta pahaa ja käytännössä tappotuomioita yksi hullu mies voi saada aikaan demokraattiseksi itseään kutsumassa maassa. Donald Trumpin valinta Valkoisen talon herraksi oli suuri vahinko, jota nyt hänen virkakautensa lopulla lähes koko kansakunta katuu. Trump ei uskonut itsekään voittavansa vaaleja vaan pelaavansa jotain kummallista tositv-peliä.

Yhtäkkiä kaikki vain tapahtui ja hän oli sekalaisen seurakuntansa keskellä maailman mahtavimman viran haltija. Toimittajat kertovat kirjassaan, miten on ollut päätähuimaavaa uutisoida Trumpin presidenttikaudesta. He haastattelivat kirjaansa varten yli kahtasataa Trumpin hallinnon virkamiestä, ystävää ja presidentin ulkopuolisia neuvonantajia sekä muita kirjassaan kuvaamiensa tapahtumien todistajia. Lopputulos on vakuuttavaa luettavaa aitoon Washington Postin tyyliin. Trump on antanut iskien kunnolla takaisin ja kehittänyt vastaiskuksi huijaamisen, härnäämisen ja hämäämisen valtamedioihin suuntaamallaan ja trumpilaisten alaluokkien suosiossa olevalla "valeuutispalkinnoillaan", joiden saajia olivat mm. arvostetut CNN, The New York Times, The Washington Post, ABC News, Time magazine ja Newsweek. Trump on hieman karrikoiden sanottuna tavallaan samaa mieltä tällä tempullaan tietämättään kuin Cicero, joka oli sitä mieltä, ettei meillä voinut olla mistään varmaa tietoa.

Trumpin syytöksissä medioiden puolueellisuudesta ja nimenomaan vasemmistolaisuudesta on jotain perääkin."The Media Elite" -kirjan kansallista mediaa (mm. The New York Times, The Washington Post ja tv-yhtiöt) koskevassa tutkimuksessa kävi ilmi, että useimmat journalistit olivat demokraattipuolueen äänestäjiä, ja heidän mielipiteensä olivat kaukana vasemmalla tavallisen väestön mielipiteistä monissa keskeisissä kysymyksissä kuten positiivinen syrjintä, ydinvoima, 1970-luvun energiakriisi, koulubussit, abortti ja homojen oikeudet. Vastaavasti toimittajat painottivat vasemmistolaista agendaa uutisissaan. Jotain Trumpin vastaisista uutisoinnista kertoo MSN-uutisissa 11.2.2018 olleen Eetu Ruonakosken kääntämän The Postin uusimman paljastuksen Trumpin hallinnon häikäilemättömyydestä:

"Yhdysvallat haluaisi luovuttaa kansainvälisen avaruusaseman eli ISS:n yksityisten yritysten haltuun vuoden 2024 jälkeen, uutisoi The Washington Post. Liittovaltion hallinto on presidentti Donald Trumpin johdolla kaavaillut avaruusaseman rahoituksen lopettamista lähivuosien aikana. Alusta ei oltaisi tuolloin kuitenkaan palauttamassa Maahan, vaan siitä tehtäisiin avaruudessa kiitävä, yksityinen kiinteistöhanke, The Washington Post kertoo. Lehden mukaan tiedot perustuvat avaruushallinto Nasan sisäiseen asiakirjaan. Lehden mukaan asiakirjassa kerrotaan myös, että Nasa aikoo laajentaa kansainvälisiä ja kaupallisia kumppanuuksiaan seuraavien seitsemän vuoden aikana ja hakee tätä varten 150 miljoonan dollarin avustusta ensi vuodeksi. Avaruusaseman yksityistämishanke saanee rankkaa kritiikkiä oppositiolta, The Washington Post arvioi. Erityisesti siksi, että sen rakentamiseen ja ylläpitoon on upotettu vuosien varrella jopa 100 miljardia dollaria."

"The Media Elite"-kirjan kirjoittajien mukaan kyse lienee siitä, että saman mielisten joukossa muodostuu alitajuisesti tietyllä tavalla vinoutunut kuva todellisuudesta. Professori Jim A. Kuypersin vuonna 2002 julkaiseman "Press Bias and Politics-tutkimuksen" tutkimuksen mukaan keskeiset tiedotusvälineet suosivat vasemmistolaisia näkökohtia. Tämä näkyy mm. rotu-, sosiaaliturva-, ase- ja ympäristökysymyksissä. Myös monet muut, huippuyliopistojenkin tutkimukset ovat todenneet uutistoimitusten kallistuneen vahvasti vasemmalle. Juuri tätä Trump on käyttänyt hyväkseen ja toistamalla tätä väitettä yrittänyt kyseenalaistaa myös The Washington Postin toimittajien hänestä kirjoittamien juttujen totuudellisuus ja asenteellisuus häntä vastaan tekee hän sitten mitä hyvänsä.

The Washington Postin tutkivat toimittajat ovat maansa huippua ja kaikesta huolimatta objektiivisia journalisteja, jotka kertovat kirjassaan pyrkineensä tuomaan julki totuuden. He rekonstruoivat kirjassaan kohtauksia ja tapahtumia huolellisesti paljastaakseen presidentti Trumpin suodattamana - näyttääkseen pikemminkin miten hän toimii, kuin kertoakseen lukijoille, mitä ajatella hänestä. Ehkä suurin ongelma minkä he tutkiessaan Trumpia ja hänen lähipiiriään, on Trumpin sairaalloinen itsekeskeisyys ja jatkuva valehtelua, mitkä peittävät alleen kaiken muun. Kun Trump tekee hän sitten mitä hyvänsä, hän tekee kaiken itsekkäistä lähtökohdista ei hyödyttääkseen kansaa tai valitsijoitaan, vaan itseään ja perhettään, vaikka hän lupasi vaalikamppailussaan olla äänestäjiensä äänenä taistelemassa heidän puolestaan "pahan valtakunnassa Washingtonissa."

Trumpilla on selkeä linja suojella ja mainostaa itseään, jopa niin korostetusti, ettei kenellekään ulkopuoliselle ole jäänyt epäselväksi, ettei hänen vannoman virkavalan "puolustaa Yhdysvaltojen perustuslakia ja palvoa maataan" kohta tule koskaan täyttymään. Tai ollut koskaan Trumpille muuta kuin pakolliset sanat mitkä piti lukea vailla, että se olisi merkinnyt hänelle toisin kuin useammille hänen edeltäjilleen totisinta totta, joka pakotti heidät toimimaan yli puoluepolitiikan vaikeita kriisejä ratkaistakseen koko kansakunnan etua silmälläpitäen. Kaikki tämä on ollut myrkkyä haaveille saada amerikkalaiset ymmärtämään toisiaan ja toimimaan yhdessä erilaisuudestaan huolimatta maan hyväksi yrittäen minimoida haittoja samaan aikaan kun amerikkalaisten luottamusta hallintoon oli jo vuosikymmeniä nakertanut sisältä kärjistävä poliittinen lamaannus ja sen mukanaan tuoma keskinäinen vihoittelu ja rasistinen viha. Trump lupasi onnettomille, köyhille ja itsensä osattomaksi tunteville kaikkea sitä kaunista ja ympäripyöreää, mitä ei koskaan voisi antaa tai halunnut; vapautta heitä kurjistavista säännöistä, toimeentuloa ja kunnioitusta omissa elämissään. Kirjottajien mukaan kuitenkin vain Trumpin häikäilemättömyys esti häntä toteuttamasta vaalilupauksiaan. Trumpin hallintoon hakeutui kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joiden mielestä Trump pelasti maailmaa, ja niitä, joiden mielestä maailma oli pelastettava Trumpilta mutta yksi toisensa jälkeen nämä joko turhaantuivat tai Trump erotti heidät. Hän oli jatkuvassa petoksen syklissä, katkoi ja paikkasi välejä ja piti avustajansa varpaillaan taatakseen herruutensa.

"Jotkut heistä huokailevat nyt etäältä ajatellessaan presidenttiä, jota olisivat halunneet opastaa, ja surevat sitä, että nykyisin Valkoisessa talossa on entistä vähemmän maltillisia ääniä hillitsemässä hänen mielijohteitaan. He harmittelevat presidenttiä, joka kantoi pikkumaisesti kaunaa, katsoi kyltymättä hänestä kertovia tv-uutisia, ylensi hännystelijöitä ja valehteli hillittömästi."

Entä mitä hänestä sanoivat entiset ja nykyiset avustajat toimittajille? Ei liene yllätys ettei mitään kaunista ja ylevää kun aihetta ei ollut tämän kiukuttelevan lapsen kohdalla. Eräs heistä sanoi Trumpin olevan kaikesta täydellisen tietämätön ja sivistymätön. Mutta pahinta oli se, ettei hän välitä mistään kun häntä ei kiinnostava. Toisen mielestä hän oli pähkähullu presidentti, jolla oli vielä kaiken lisäksi vielä huono vaisto. Kolmas kertoo palvelleensa häntä kaksi vuotta ja tästä oppineena hän väittää Trumpin olevan Amerikalle vaarallinen sekä välittömästi että pitkällä aikavälillä. Neljännen mielestä Trump on repinyt riekaleiksi yhtä ja toista. Hän tykkää rikkoa. Mutta mitä hän on itse tähän mennessä rakentanut? Kirjan kirjoittajien mielestä Trump on osittain täyttänyt vaalilupauksensa olla elävä käsikranaatti, hävittää Washington maan tasalle ja panna se uuteen uskoon. Trump on heikentänyt valtion harjoittamaa säätelyä, kiristänyt rajavalvontaa ja "uudistanut" liittovaltion oikeuslaitosta mm. nimittämällä kaksi äärivanhoillista tuomaria USA:ssa usein poliittisissa kiistoissa ratkaisijan asemassa olevaan korkeimpaan oikeuteen - kaikki nämä ovat hänen konservatiivisten äänestäjiensä tärkeimpiä tavoitteita olleet jo Ronald Reaganista lähtien.

Trump tulee olemaan ainutlaatuinen presidentti USA:n muuten värikkäässä poliittisessa historiassa. Ensiksikin hän nykyisten ennusteiden mukaan tulisi häviämään jos vaalit pidettäisiin nyt eikä neljän kuukauden päästä kautta aikojen ehkä ennätyksellisin murskaluvuin demokraattien Joe Bidenille. Toiseksi hän on saanut kansakunnan varpailleen taistelemaan ja vihaamaan tosiaan - ja vihattavaa Amerikoissa, tuossa modernin ajan kuumassa kansojen sulatusuunissa riittää vaikka muille jakaa. Kolmanneksi hän on ikävillä toimillaan kyseenalaistanut Yhdysvaltain identiteetin turvallisena kotina kaikille rotuun ja uskontoon katsomatta eli toimii perustuslakia vastaan, koska ei ole vaientanut kannattajakuntaansa kuuluvia valkoisen ylivallan puolestapuhujia ja muita rasistisia rotukiihkoilijoita, tai puuttunut poliisien harjoittamaan avoimen rasistiseen mustiin kohdistuvaan väkivaltaan ja ylireagointeihin, kuten surullisenkuuluisaan Georg Floyd-jupakkaan.

Paljon muitakin syitä vihata ja olla epätoivoinen aina, kun sana Trump mainitaan, on kirjan mukaan monilla hänen toimintaansa läheltä kolme vuotta seuranneiden ihmisten mielestä. Kulissein takana Trumpista jatkuvasti paljastuksia myrskyistä ja kurittomuudesta Trumpin hallinnon sisällä. Mutta kirjassa esitetään toinenkin näkökulma. Pitää muistaa että puolet kansasta uskoi vielä neljä vuotta sitten hänen itsensä markkinoimiin hyviin puoliinsa, joita olivat tietty rämäpäisyys ja kuvia kumartelematon asia maassa, jossa liittovaltion byrokratiasta on onnistuttu mustamaalata 60-luvulta lähtien käsikädessä liberaalisten kansalaisoikeuksien kuten värillisten sorron lopettamisen ja abortti-oikeuden kanssa maalitaulu kuristamaan uskonnollisen oikeiston vapaudentunnetta.

Hauskinta kirjassa on sen viileä "asiantuntijaobjektiivisuus", mikä toimii jo sinällään tehokkaasti itse kohdettaan "Totuudenjälkeisen ajan" ruhtinaaksi julistautunutta Trumpia sekä hänen valheitaan vastaan. "Trumpismi" on muodostumassa synonyymiksi häikäilemättömälle typeryydelle kuten aikoinaan "macchiavellismi" 1400-luvun jälkeisessä Firentzessä häikäilemättömälle vallankäytölle ja "sanghaijaaminen" 30-luvun Kiinan tapahtumien jälkeen ihmisten kidnappaamiselle. Huvittavaa on Trumpin itsestään kaikissa tilanteissa lanseeraama käsitys "tasapainoisesta nerosta" mikä kirjan kertomusten perusteella vaikuttaa tosiasioiden vastaisesti hänen omalta harhaiselta käsitykseltään oikeustermein sanottuna "hätävarjelun liioitteluna puolustuksena" eli emävalheena niiden myrskyjen keskellä, joita hän on onnistunut osaamattomuuttaan, empatian puutettaan ja silkkaa pahantahtoisuuttaan muille - usein vielä viattomille ja puolustuskyvyttömille - aikaansaamaan.